Telakka ilmoitti lauantai-iltana tehneensä kaikki työt valmiiksi, ja siltä ihme kyllä myös näytti. AIS-purkki oli unohtunut tilaamatta, vaiennut toinen ulkokaiutin oli suorastaan jätetty vaihtamatta, mutta kaikki oleellinen näytti olevani kunnossa. Toisen koneen ylimääräinen laturi tosin jäi vielä pajalle, mutta eiköhän me kolmella laturilla ynnä 10 kW dieselgeneraattorilla jotenkin pärjättäisi.
Vielä suurempi ihme oli se, että miehistö oli päivän kuluessa onnistunut piilottamaan käsittämättömän määrän tavaraa näkymättömiin paikkoihin pitkin venettä ja väitti vielä pystyvänsä löytämään kaiken tarvittaessa. Salongin pöydän peittänyt lääke- ja ensiaputarpeistomäärä oli pusseihin lajiteltuna ja nimikoituna myös kadonnut kaappien kätköihin. Jopa salongin sivupöydillä normaalisti vallitseva valokuvaus- ja tietotekninen spagettihelvetti oli siistiytynyt täysin hallittavaan tilaan. Niinpå sunnuntaiaamuna vene oli jokseenkin vesitankkausta vaille valmis ensimmäiselle legille.
Tosin yksi täysin uskomaton havainto oli vielä tehtävä: kipparin nostaessa paapuurinpuoleista köliä yläasentoonsa mooring-köysien varalta yksi pedestaalin vierellä olevasta kolmesta vinssistä kirjaimellisesti kaatui kyljelleen kannelle. Kaikki neljä noin kahdeksanmillistä kiinnityspulttia, jolla Harkenin vinssi kiinnitetääni alustaansa olivat kadonneet jäljettömiin. Kokosimme irronneet hammasratttaat talteen ja jätimme vinssin rummun paikalleen roadariteipillä varmistettuna. Onneksi kyseessä ei ollut välttämätön nostin- tai jalusvinssi, sillä telakan vastaava ei enää tässä vaiheessa vastannut puhelimeensa. Kukaan meistä ei pystynyt kuvittelemaan, miten pulttien katoaminen telakoinnin aikana olisi selitettävissä. Ohikulkijat myös hieman ihmettelivät puuhiamme, kun miehistö kulki ympäri venettä ja yritti vuorotellen kiskoa kaikkia vinssejä ylös varmistuakseen siitä, ettei lisää yllätyksiä olisi tulossa. Kipparikin on keskipitkän purjehdusuransa aikana nähnyt erilaisia veneiden vastaanottamista varten kirjoitettuja tarkistulistoja, mutta missään ei kyllä ole kehotettu varmistamaan, että vinssit on jotenkin kiinnitetty kanteen.
Polttoaine oli edellisten seikkailujen jäljiltä lähes lopussa paapuurin puoleisen koneen tankista, joten sitä lähdettiin etsimään lahden toiselta puolelta Toulonin marinasta. Jakeluasema oli odotetusti kiinni, mutta pahempi pettymys oli se, että automaatin kyljessä olevista kaikista mahdollisista luottokorttitarroista huolimatta korttitankkaukseen kelpasivat tietenkin ainoastaan ranskalaiset kortit. Katkerina koko Ranskalle – ruoasta ja viineistä huolimatta – suuntasimme vajaine löpötankkeinemme laivastoaseman ohitse merelle.
Reipas 12 m/s idästä siivitti kulkua mukavasti etelälounaaseen kohti Baleaarien saariryhmää. Edes ykkösreivin plokin hajoaminen jo purjetta nostettaessa ei masentanut merellepääsyn kohottamaa tunnelmaa. Iltapäivä kului rattoisasti lähes yhdeksän solmun keskinopeudella.
Aallokko kasvoi kaiken aikaa iltaa kohden. Vähemmän purjehtineelle keittiömestarillemme suositeltiin jonkin yksinkertaisen pastaruoan valmistamista näissä oloissa, mutta eihän se mennyt läpi, koska kaupassa oli jo käyty. Heimar, 24 v, valmisti meille auringon laskiessa ja juuri ennen oman merivahtinsa alkamista Ranskan viimeisen koston: magre de canard cous cous -pedillä ja ranskalaisella salaatilla, lisukkeina paahdettuja pinjansiemeniä ja viiriäisen munia anjoviksen kera. Meitä ei harmittanut enää yhtään.
Maanantain koittaessa valkeni, että tuskin ehdittäisiin purjehtimalla illaksi Menorcalle. Vaihtoehtona olisi ollut koneiden käynnistäminen ja polttoaineen läträäminen tankista toiseen, koska ranskalaiset eivät sitä meille suostuneet myymään. Polttoainetta oli toisen koneen tankissa ja vielä runsaammin generaattorin omassa ttankissa, mutta ainoastaan H. Houdini pienenä olisi pystynyt ryömimään peräkannen alla olevan generaattorin polttoainetankin taakse kääntelemään sulkuhanoja asentoon, joka olisi mahdollistanut toisen pääkoneen juottamisen sieltä käsin. Koko letkuhässäkkä kuusine sulkuhanoineen oli ilmeisesti kasattu ja merkitty asianmukaisin selittein jo ennen kannen paikalleen asentamista, jolloin ne olivat jääneet täysin käsiksipääsemättömään nurkkaan.
Oli siis helppo päättää jatkaa purjehdusta vielä toinen yö ennen saapumista suoraan vaikkapa Mallorcan lounaiskulmille. Palma ei varsinaisesti houkuttanut, vaikka siellä tunnetusti onkin näyttävä pursiseuran ravintola, koska satama kuitenkin on verraten kaukana varsinaisesta kaupungista – ainakin seitsemän hengen jengille, jolla on vain kaksi polkupyörää. Lähistöltä löytyisi varmasti pienempiä satamia, joista saisi dieseliä jos ei muuten niin käteisrahalla.
Tuuli oli keventynyt muutamaan sekuntimetriin ja aallokko hävinnyt, joten otolliset olosuhteet vallitsivat uusien purjeiden kokeilulle. Kaivoimme siis toisesta keulapiikistä asyn eli genaakkerin skuutteineen ja paketin, jossa oli purjeelle epäilyttävän pienen näköinen sukka. Yllättävän helposti sukka kuitenkin valahti ensimmäisellä harjoituskierroksella alas ja kokosi sisäänsä kolmesataa neliötä testarossanpunaista kangasta. Tai siis helpolta se ainakin näytti pedestaalin ja skuuttivinssin takaa katsottuna – trampoliinilla sukan vetoköysissä tempoileva miehistö oli jossain määrin eri mieltä.
Sopivalla tuulikulmalla purje imuroi 25 tonnin painoisen veneen nopeastii 7-8 solmun vauhtiin, vaikka tosituulta oli tuskin kuutta metriä sekunnissa. Jaluspiste vietiin nyrkinkokoisen heittoplokin avulla takakulmasta muutama metri kantta eteenpäin, mikä rauhoitti purjeen käyttäytymistä niin paljon, että se hoitikin itse itsensä lähes koko iltapäivän miehistön nauttiessa leppoisasta, mutta silti ripeästä menosta. Harjoituksen fokus siirtyi saumattomasti kalastuksen puolelle kun peräkaiteeseen kiinnitetyn kalastusvälinejärjestelmän räikkä alkoi laulaa.
Varttitunnin väsyttämisen jälkeen Olli sai ensimmäisen saaliinsa veneen peräportaille Peeterin viimeistellessä suorituksen nostokoukulla. 7,5 kilon painoinen tonnikala oli hyväksyttävä proof- of-concept Ollin kalastusteorioille ja palautti jonkin verran uskottavuutta kalajuttuihinkin – ei nyt kaikkiin, mutta hyväksyimme totena ainakin sen, että molempien sankareiden tähänastinen onnistumisprosentti tonnikalan saamisessa veneeseen oli sata.
Keittiömestarimme veitsi välähti muutaman kerran ja paksut, tummanpunaiset fileet siirtyivät veneen proviantti-inventaariin. Illalinen oli valmisteilla ja lihat jo pannulla, kun Heimar teki pentterissä käsijarrukäännöksen, ja ruokalistasta meni etusivu uusiksi. Vartin päästä söimme alkupalaksi juuri pyydettyä tonnikalaa paloiteltuna, hienonnetun sipulin, pienten kurkkujen ja keitetyn kananmunan kanssa kaikki yhteen sekoitettuna, balsamicoa ja pippuria päälle, oheen tarjottuna vielä kylmä Viru Valge -snapsi. Uskomatonta, kuinka hyvää kala voi olla täysin raakana.
Alkuruoan jälkeen voimistelimme genaakkerin takaisin sukkaan ja pussiinsa ja viritimme tilalle genoan. Auringon laskettua nautittiin tonnikalafilepihvit erittäin kevyesti paistettuina, sisältä tummanpunaisina ja suussasulavina, Bandolin rosé-viinin kera. Kokkimme Heimar oli sitä mieltä, että jos joku ei pidä ’medium rare’ – tyyppisestä tonnikalasta, ostakoon säilykkeitä purkissa.
Yön pimetessä etelässä näkyy majakan valo Mallorcan pohjoiskärjestä, jonne on matkaa parisenkymmentä mailia.
Katamaraanilla Välimereltä Karibialle 
Vastaa