Perillä

Viimeisen purjehduspäivän koitto 12.12.

Seuraavana iltapäivänä saatiin vielä 2,5-kiloinen mahi-mahi ja puolitoistakiloinen barracuda, joten tuoreessa kalassa pysyttiin loppuun asti.

Ennusteiden mukaisesti tuuli alkoi vähitellen heikentyä ja aallokko vaimeta. Miehistöhytin suihkussa pystyi jo seisomaan pitämättä seinistä kiinni. Loppumatka tehtiin täysin purjein, jonkin aikaa spinaakkerillakin ja lopulta koneilla, kun veto loppui purjeista lähes kokonaan.

Martiniquen saari nousi ensimmäisenä näkyviin styyrpuurissa lähestyttäessä St. Lucian pohjoiskärjessä olevaa reittipistettä. Ensimmäiset operaattorit tulivat kantaman päähän, ja puhelinpaniikki alkoi. Pari päivää oli jo spekuloitu sillä, ehdittäisiinkö maaliin valoisana aikana – nyt näytti siltä, että perille päästäisiin juuri kun pimeä laskeutuu.

Tuuli virisi uudelleen auringon laskiessa tiistaina juuri kuin kiersimme saaren luoteispuolelle. Maalilinjaa ei näkynyt, mutta toimitsijavene piti kiitettävästi radioyhteyttä saapuviin veneisiin ja näytti jopa hakuvalolla suuntaa. Kuvausveneen pörrätessä ympärillä Sweet Janina lipui täysin purjein maaliin, sai äänimerkin ja viralliset onnittelut ARC-radiolta sekä epävirallisemman tervehdyksen yläkerrasta vuolaan sadekuuron muodossa. Miehistö laski ripeästi purjeet ja valmistautui ankkurointiin. Laituripaikkaakin tarjottiin, mutta pimeässä satamassa pyöriminen ei houkutellut – ehtisihän sinne seuraavan päivän valossakin. Laskettiin siis ankkuri Rodney Bayn hiekkarannan edustalle ja ryhdyttiin ihmettelemään tilannetta. Heimar poksautti magnum-pullon ja toisenkin; onniteltiin toisiamme. Outo hiljaisuus vallitsi veneen ollessa ensimmäisen kerran kuuteentoista päivään paikallaan tyyntyneellä lahdella. Vaimea steel pan -reggae kantautui satamasta, puhelimet tikittivät perilletuloviestejä ystäville ja tutuille.

Varsinaiset tulojuhlat alkoivat seuraavana päivänä, kun aamu-uinnin ja aamiaisen jälkeen siirryttiin marinaan. ARC-berthing opasti meitä radiolla peruuttelemaan A- ja B laitureiden väliin – muiden kattien paikat olivat joko ulkopuolella tai kauempana marinan eteläpuolen laitureissa. Mandy oli säästänyt kymmenen metriä leveää aisapaikkaa aivan päälaiturin juuressa ilmoittaen muille vastaanottajille, että vain J suostuisi ajamaan isolla veneellä moiseen läpeen. Siihenhän Sweet Janina taitettiin paraatipaikalle, ARCin jo tutut tytöt halasivat kipparin ja miehistön, ja samantien oli kaikilla kylmät rum punch -mukit käpälissä. Olo oli lievästi sanottuna helpottunut ja vapautunut.

Virallinen päätösposeeraus Rodney Bayn marinan paraatipaikalla

Pari tuntia kestäneiden maahantulomuodollisuuksien lomassa kippari ehti istahtaa TapsaT:n kanssa terassille järjestämään kaikki matkan aikana tarpeettomasti kärjistyneet pienet erimielisyydet asiallisella keskustelulla oikeaan asentoon parin pina coladan väliin. Sitten kokoonnuttiin keulakannelle viralliseen päättäjäiskuvaan, minkä jälkeen miehistö heitti kipparinsa juuri vaihdettuine vaatteineen satama-altaaseen.

Virallinen maaliintuloaika oli 18:15:15 paikallista aikaa (UTC-4); purjehdus kesti 16 päivää, 9 tuntia, 15 minuuttia ja 15 sekuntia. Merimaileja gps-trippiin kertyi 2865. Sijoitus jäänee multihull-luokassa noin puoleen väliin, missä ei ole kehumista, mutta kisamenestys ei alunperinkään ollut varustamon päätavoite. Nyt tiedettäisiin siitäkin osastosta paljon enemmän. Vene ja ennenkaikkea miehistö tulivat kuitenkin ehjinä perille aikaan, joka oli päivää lyhyempi kuin kipparin alkuperäinen arvio.

Valtameripurjehduksesta ja yhdessäolosta merillä opittiin kaikki paljon uusia asioita. Kokemus on sen kokoinen, että sen sulattamiseen menee jonkin aikaa. Kaikkiaan seilattiin tällä reissulla lähes 4500 mailia ja käytiin viidessätoista satamassa.

Kippari ja kipparska kiittävät varustamoa luottamuksesta ja ainutlaatuisesta tilaisuudesta ylittää valtameri isolla katilla tutussa seurassa sekä miehistöä oikealla hengellä ja asenteella tehdystä yhteistyöstä ynnä kaikesta hauskanpidosta ja hyvin syömisestä. On ollut hienoa seurata, miten alunperin varsin vähäisellä keskimääräisellä purjehduskokemuksella varustettu miehistö on kasvanut täysin merikelpoiseksi joukkueeksi, jolla nyt voisi jo haastaa luokan kärkipäänkin veneitä.

Kiitokset myös lukijoille yli 7500 käynnistä näillä blogisivuilla tähän mennessä sekä kommenteista ja sähköpostiviesteistä, jotka ovat edelleen tervetulleita osoitteeseen jmharju(@)fastmail.fm.

Näihin kuviin ja tunnelmiin St. Lucian saarelta päätämme tämän matkakertomuksen. Keskitymme Karibian lämmössä turismiin sekä odottamaan Adeian maaliintuloa ja drinkkejä, joista sen omistajan Chrisin ja kipparin Evanin kanssa lyötiin lähtiessä vetoa….

Sweet Janina Rodney Bay Marinassa. Perspektiiviä antaa vieressä oleva Sweden Yachts 42.

(Sweet Janina omistajineen jää Karibialle valtaosan miehistöstä palatessa 20.12. jouluksi kotiin.)

Tasaista menoa

Päivät kuluvat jokseenkin samanlaisina, enää ei lokikirjaan katsomatta muista tapahtuiko joku asia eilen vai toissapäivänä. Sääkin on sitä samaa: päivällä pilvetön auringonpaiste, illalla pilvirintama kasautuu taivaanrantaan ennen auringonlaskua. Lämpötila on tasaiset +30C läpi koko vuorokauden. Ajetaan ns. virsikirjalla eli isopurje ja keulapurje eri puolille jalustettuina keskimäärin n. 10 m/ s myötätuuleen

Veneen purjevarustus toimii – mitä nyt yksi isopurjeen ratsastajista irtosi kumiköysivirityksestään. Purjetta laskettiin sen verran, että vaunu saatiin uudelleen solmituksi purjeen silmukkaan. Muun tekniikan kanssa sen sijaan riittää pientä riesaa: Northern Lightsin dieselagregaatti ryhtyi pysähtelemään pahaenteisesti. Syy löytyi lopulta sulakerasiasta, jossa tärinä oli ravistanut liittimiä irti ja poikki. Generaattori toimii taas, eikä pääkoneita ole tarvinnut alkumatkan tyynien jälkeen käynnistää kertaakaan.

Perjantain vastaisena yönä (pimeällähän kaikki tapahtuu) Raymarinen plotterinäytöistä ja autopilotista hävisivät kaikki tuulitiedot ja niiden perusteella laskettavat muutkin arvot. Ilmeisesti liityntäpurkki, joka sovittaa Brookes & Gatehousen Hercules- mittaristolta tulevat NMEA-koodatut tiedot Raymarinen ymmärtämään Seatalk-väylään, oli pimentynyt tyystin. Kumpikin järjestelmä toimii erikseen, mutta toisistaan tietämättä. Pian alkoi myös Furunon mob- toiminnolla varustettu VHF-radio valittaa äänekkäästi paikkatiedon puuttumista.

Interface-purkille ei edes kaiken kokenut entinen tietokonerasvari mahtanut mitään. Kipparin mieleen nousi dejavú-elämys vuosikymmenten takaa kaupallisen korkeakoulun tietokonesalista, jossa Tapsa K. aikoinaan vietti parisen viikkoa samanlaisessa asetelmassa kuin maatessaan nyt vyötäröä myöten veneen karttapöydän elektroniikkakaapissa, jonka uumenista kuului vaimeata jupinaa ja uhkauksia heittää isommilla työkaluilla ulkopuolella nerokkaita kommentteja esittävää yleisöä.

Loppumatkan ajan siis tuulitiedot näkyvät vain B & G:n mittareiden näytöllä eikä autopilotti osaa ohjata tuulikulman mukaan. Näinkin tietysti pärjätään hyvin vahtimalla vähän tarkemmin tuulen suunnan muutoksia.

Lauantai kului siis rutiininomaisesti purjehtimalla. Pyydyksiimme iski kaksikin kalaa, mutta molemmat pääsivät irti. Harjoittelimme kuitenkin niiden kanssa tehokkaasti proseduureja, joten kun kolmas kala isiki juuri ennen upean päivän kallistumista auringonlaskuun, tapahtui kaikki sulavasti. Kippari vetäisi Sweet Janinan käsijarrukäännöksellä virsikirjalta piihin, treenattu kalastusteam väsytti kalan veneen perään, koukkasi sen nostokoukkuun ja pianpa valokuvaajia odotti voitonriemuinen asetelma, jossa poseerasivat Heimar ja 6,5 kiloinen mahi-mahi eli dorado, jota Välimerellä myös delfiinikalaksi sanotaan. Otettiin peijaisryypyt, ja ruokalistan pääruokaosio meni taas kerran uusiksi.

Heimar ja mahi-mahi (Heimar oikealla)

Illalliseksi nautimme viikonlopun kunniaksi Heimarin valmistamaa sushia, jossa oli taskurapua, kurkkua, paahdettuja sesaminsiemeniä ja sushiriisiä nori-merilevään käärittynä, maustettuna maldon-suolalla, sokerilla ja mirin-viinietikalla, wasabia, marinoitu inkivääriä, soijakastiketta ja tietenkin jääkylmää vodkaa. Pääruoaksi oli siis kaksi tuntia sitten pyydettyä mahi-mahia paistettuna voissa, suolaa, pippuria, sitruunamehua ja suolavedessä keitettyä kukkakaalia al dente kirkastetun voin, parmesan-juuston ja kylmän rosé-viinin kera.

Paras sushiravintola ainakin tuhannen kilometrin säteellä

Sunnuntaina aamupäivällä SJ:n ompeluseura sai työnsä päätökseenl, ja korjattu spinaakkeri oli valmis koelentoon. Sitä ennen piti vielä äheltää 200-neliöinen vaate peräkannelta alkaen sukkaansa siten, ettei purje jäisi kierteille eikä myöskään sukan nosto/laskuköysi purjeen ympärille. Lopulta makkara saatiin trampoliinille, köydet kiinni kulmiin ja ylös. Ja katso: Sinisen Enkelin kolmas tuleminen voitiin dokumentoida valokuviin. Siisti teipattu sauma ei juurikaan vetänyt ryppyyn, ja myös sivukantit oli ommeltu suoraan. Satikka nousi puolitoista solmua ja tunnelma kohosi vähintään samaa tahtia. Juuri sopivasti eteemme sattui isompi metronomi (Google Earth veikkasi sitä HR 48:ksi eli juuri sellaiseksi, jota purjehtijaystävämme Ilkka aamurukouksessaan pyytää eteensä), joka näkyi ajavan virsikirjalla. Sinisen Enkelin kosto iski siihen hyytävästi, ja vene jäi parissa tunnissa kauas itäiseen horisonttiin.

Sinisen Enkelin kolmas tuleminen

Riemua ei kuitenkaan kestänyt kuin viisi ja puoli tuntia, jona aikana kyyti kyllä oli menevää. Vahdissa ollut kipparska huomasi teipatussa korjaussaumassa alkavan repeämän, jota ihmeteltiin puoli tuntia. Sitten päätettiin ottaa purje mieluummin hyvässä järjestyksessä alas kuin joutua keräämään se taas osina veneen alta tai saalingeista. Meno jatkui virsikirjalla, ja spinaakkerin kohtalosta yritettiin löytää positiivisia puolia.

Tuuli alkoi osoittaa pysyvämpiä kevenemisen oireita. Samaa suuntausta oli kannatettu myös ARCin lähettämässä sääennusteessa. Kuten aiemmin on todettu, tuuli on vaihdellut 8 ja 14 m/s välillä varsin joustavasti, mutta nyt alkoivat yli kymmenenmetriset puuskat jäädä kokonaan pois. Aallokkokin vaimeni vähitellen, reivit poistettiin, ja leppoisa tunnelma vallitsi peräkannella. Joku valkoviinipullokin taidettiin siinä avata illan ratoksi. Kalastusteamille vihjailtiin, että tuore sashimi maistuisi hyvin alkuruoaksi, kun taas jouduttaisiin syömään illalliseksi nyt jo vuorokauden vanhaa mahi- mahia. Ja niinhän siinä kävi, että jokseenkin täsmälleen samaan aikaan ennen auringonlaskua räikkä lauloi taas, ja kaksikiloinen tonnikala ilmoittautui Heimarin fileerausveitsen käsittelyyn. Sen parhaista selkäfileepaloista syntyi oivallinen sashimi, joka nautittiin sipulin, maustekurkun, balsamicon, jalapenon ja wasabin kanssa. Että osaa täysin raaka kala olla tuoreena jumalaisen hyvää!

Kalastusteamin poseeraus irtoaa jo rutiinilla

Tonnikalafilee saa kyytiä mestarin käsissä

Yhtä juhlaa

6.12.: Heimar kaataa juhlajuomaa laseihin

Harvemmin on itsenäisyyspäivää vietetty yhtä hienossa säässä kuin tällä kertaa. Kuohujuomalasit kohotettiin asiaankuuluvan hartaan tunnelman vallitessa ja Sibeliuksen soidessa ulkokaiuttimista. Kiitokset kaikille itsenäisyyspäivätervehdyksen lähettäneille ja erityisesti Lauttasaaren ARC-teamille, jonka viestin kirvoittamana järjestävä seurakin lähetti onnitteluviestin kaikille suomalaismiehistöille.

Heimar, Olli ja Tapsa T kohottavat maljan Suomen itsenäisyydelle. Yleensä juhlamalja juodaan seisaaltaan, mutta valtameren aallokossa joutuu myöntämään vapauksia, joita ei pidä tulkita epäkunnioittaviksi.

Merivahti valppaana: myös Tapsa K kohottaa juhlamaljan

Seuraavana päivänä juhlat jatkuivat Ollin synttäreillä. Ainoa samana vuonna syntyneen kipparin mieleen tullut asia puosun ikävuosien määrästä oli 56 kilobitin modeemi: aikanaan kova sana ja tekniikan viimeistä huutoa, sittemmin jo toisenkin sukupolven ohittama, mutta vieläkin käypää kamaa ainakin joissain hommissa….

Syntymäpäiväonnittelut: Tapani T. (oik.) ja Olli, 56 v.

Olli sai lahjaksi näköispatsaan

Synttäreiden kunniaksi illalliseksi oli Ollin toivomuksesta Tuomaksen katkarapurisoton ainakin toinen tuleminen: riisiä, sipulia, valkosipulia, parsaa, kuorittuina pannulla paistettuja katkarapuja, limettimehua, valkoviiniä, sherryä ja vielä final touchina veneen aiemmilta retkiltä kaappiin jäänyt Tunisian viimeinen kosto: perperi-harissa.

Jo ylityksen alkuvaiheessa muutettiin vahtivuorolistaa siten, että jokaisessa neljässä parivahdissa on ainakin yksi rutinoidumpi keittiöhenkilö. Varsinaisten aterioiden eli aamiaisen ja illallisen valmistus Heimarin tekemän perusruokalistan ja siihen liittyvän ohjeistuksen perusteella on jaettu neljän vahdin kesken siten, että keittiövuorossa oleva vahti ehtii hoitaa myös ateriatarjoilun ja tiskin ennen merivahtinsa alkua. Lounas toimii joko itsepalveluna tai ex tempore in cognito -pohjalta. Käytännössä lista pyörähtää siten, että jokainen vahti hoitaa joka neljäs päivä kaksi ateriaa peräkkäin.
Meillähän on edelleen käytössä siirtopurjehduksella hyväksi havaittu systeemi, jossa merivahtivuorot ovat yöllä kolmen ja päivällä neljän tunnin mittaisia, jolloin vuorojen kelloajat vaihtuvat päivästä toiseen ilman lyhyempiä ns. koiravahteja. Keittiövuorojärjestelyn tarkoituksena on vapauttaa Heimar jatkuvasta keittiövastuusta ajamaan myös venettä keskellä yötä siinä kuin muutkin.

Kiitämme lämpimästi saamistamme kommenteista ja emaileista – niistäkin, joissa epäillään ettemme ymmärrä ajaa maalia kohti, vaan kruisailemme auringossa leveysasteista päätellen sinne tänne.
Aiemminkin on todettu, ettei täysin myötäiseen ajaminen parikymmentä astetta shiftaavissa 16 m/s puuskissa ja nelimetrisessä aallokossa ole katamaraanilla ehkä luontevin tapa edetä. Myötätuulipurjevarustuksemme on kevyemmän kelin kamaa, ja peruspurjein ajettaessa ns. virsikirja ilman puomia on näissä keleissä jonkin verran epästabiili viritys, varsinkin kun isopurjeen puomia ei voi jalustaa yhtä ulos kuin yksirunkoisissa, joita nimitämme täällä metronomeiksi. Katin takilassahan ei ole peräharusta, koska isopurjeen korkea ahvenselkä ei mahtuisi käännöksissä sen alta. Päävantit on siksi suunnattu varsin taakse, joten ne rajoittavat puomin ja purjeen asentoa myötätuulella. Catanan nerokkaan jalustusjärjestelmän yhdysrakenteisesta preventterijärjestelystä huolimatta isopurjeen ahvenselkä pyrkii puuskissa lerppumaan väärälle puolelle, mikä taivuttaa lattoja ilkeän näköiselle mutkalle. Niinpä kuoppaisella ja puuskaisella kelillä on tyydyttävä leikkaamaan kurssia sen verran sivuun, että keulapurje pysyy vedossa samalla puolella kuin isopurje.

Tänään perjantaina aamulla tuulen hellitettyä vähän jalustimme joutesssamme purjeet virsikirjalle ja aloitimme asymptoottis-kyberneettisen ohjausgeometrian virittelyn. Ensimmäinen huomio oli se, että käsin tarkasti ajamalla homma toimii, mutta autopilotti ei ehdi tuulen suunnan muutoksiin mukaan riittävän nopeasti, ei edes vähän korkeammalla response-asetuksella, kuin mitä olemme ainukaisen pilottimme säästämiseksi käyttäneet. Tämä ei tietenkään riittänyt Tapsa T:lle (dipl.ins.), joka raportoi tunnin kuluttua vahtivuoronsa alkamisesta testijaksonsa tuloksena oikeat parametrit: windwane-asetuksella 172 astetta isopurjeen vastakkaisella puolella, response-arvolla 5 autopilotti ehtii 98-prosenttisesti hätiin tuulen yrittäessä isopurjeen väärälle puolelle. Niinpä kaikkien riemuksi ajamme nyt suoraan kohti St. Luciaa 9-10 solmun nopeudella plotterin povatessa jo alle sadan tunnin saapumisaikoja saaren pohjoiskärjessä olevalle reittipisteelle.

Pikkusuolainen tapas maistuu purjehduksen lomassa