Kiitokset kaikesta palautteesta – olemme edelleen olemassa, vaikka dokumentointi onkin muutaman päivän jäljessä. Meillä on ollut aika paljon erilaista puuhaa täällä Las Palmasin valtameripurjehdushelvetissä, jossa päivälämpötila pyörii kolmenkympin molemmin puolin (varjossa 🙂 .
Ensin takaisin Lanzarotelle: tuuliennusteiden perusteella päätimme jättää Fuerteventuran väliin ja suunnistaa suoraan Gran Canarian eteläkärkeen. Ensi vietimme kuitenkin vielä yhden yön Lanzaroten eteläkärjessä sijaitsevassa Marina Rubicónissa. Kaikki kymmenen mailia sinne purjehdittiin sivumyötäisessä; matkan aikana ehdittiin pitää MOB (man overboard) -harjoitus, jota edelsi manööverin läpikäynti periaatteellisella tasolla. Harjoituksessa heitettiin pienellä lisäpainolla hidastettu lepuutin täysin purjein ajettaessa yli laidan ja käännyttiin poimimaan se takaisin käyden läpi proseduurin kaikki vaiheet, paitsi että ei sentään oikeasti laukaistu EPIRBiä eikä pudonneen nostamiseen tarkoitettua Jon Buoy – nostojärjestelmää. Lopuksi vielä arvioitiin suorituksen kulku ja työnjaon onnistuminen siinä sekä kerrattiin tärkein asia koko mob- rutiinissa: miten pysyä veneessä kaikissa olosuhteissa eli välttyä joutumasta koko tilanteeseen.
Marina Rubicón on kolme vuotta sitten uusittu, moderni satama kaikin palveluin. Täälläkin vastaanotto oli ystävällinen ja hinnat kohdallaan. Peräti kolme ’marineroa’ tuli auttamaan kiinnittymisessä vietyään ensin epäluuloisen kipparin vastaanottolaiturista kumiveneellä katsomaan ainoata vapaana olevaa riittävän pitkää ja leveää paikkaa. Reippaassa sivutuulessa pysäköiminen edellytti taas tiukkaa käsijarrukäännöstä, päättäväistä peruuttamista riittävällä vauhdilla, ripeää köysien kiinnittämistä ja rapsakkaa gintonicia peräkannella operaation päätteeksi.
Saharan hiekkaa Marina Rubicónin auringonlaskussa
Rubicónin marinan alue La Playa Blancan kyljessä on keinotekoinen turistikylä niin kuin lähes kaikki muutkin tällä laavasaarella, mutta sellaisena mukavan rauhallisen tuntuinen. Kalliit vaateputiikit rantastripillä viittaavat hinnoittelun yläsegmenttiin. Vesipumpun laakeria oli turha täältäkään etsiä. Puosumme Olli kunnostautui purkamalla ja korjaamalla kaasulieden, jonka liekinvarmistimet olivat yksi kerrallaan sammutelleet polttimia pimeiksi. Liesi olikin kutakuinkin viimeinen ja ainoa venevaruste, jota kippari ei muistanut koskaan joutuneensa yrittämään korjata.
Olli korjaa lieden
Perjantaiaamupäivä valmistauduttiin purjehdukseen Gran Canarialle. Matkaa olisi toistasataa mailia, joten valoisassa päivässä sinne ei ehdittäisi. Päätettiin siis lähteä iltapäivällä ja tähdätä perille seuraavana aamupäivänä. Haasteena oli noin 15 m/s puhaltava sivumyötäinen, joka uhkasi viedä meidät perille keskellä yötä. Toisaalta, jos lähdettäisiin myöhään ja tuuli tyyntyisi heti ulos merelle päästyä, ei ehdittäisi seuraavan päivänkään aikana. Eli siis tyypillinen yritysjohtaja tienhaarassa -tyyppinen päätöstilanne: meniskö vihille vai ostaisko basson?
Alkumatka Lanzaroten ja Fuerteventuran saarten välistä länteen oli reipasta menoa: tuuli puhalteli toistakymmentä metriä sekunnissa koillisesta ja vene kulki 9-10 solmua Raymarinen ennustaessa perilletuloa Puerto Ricoon Gran Canarialla hyvinkin varhain aamuyöllä. Tilanne kuitenkin muuttui taas varsin vaihtelevaksi eli ulompana merellä tuuli hellitti ja merivirtakin puski vastaan. Erilaisia versioita isonpurjeen reiveistä ja keulapurjevaihtoehdoista harjoiteltiin, kunnes tuuli vaimeni ja matkaa tehtiin täysin purjein.
Sweet Janinan purjevarustukseen kuuluu katamaraanien tyyliin tosi suuri läpilatoitettu isopurje, jossa on korkea ns. ahvenselkä sekä keulapuomin kärjestä lähtevä rullareivattava genoa ja kutteriharuksessa samoin rullalla oleva itsejalustava fokka. Etu- ja takareivien erilliset köydet tulevat kaikki maston kautta välikannen alla peräkannella veneen keskiviivalla sijaitsevalle hydrauliselle päävinssille, jonka alla on valaistu kymmenen köysilukon piano. Päävinssillä hoidetaan reivien lisäksi isopurjeen nosto, st-kiskolla olevan kryssifokan jalustus, puomiliikin kiristys sekä dirkki. Minkäänlaista puominalasvedintä tai -kannatinta ei ole, joten puomin korkeus säädetään dirkillä ja isonpurjeen jaluksilla. Isopurje jalustetaan kahdella puomin päästä peräkannen sivuille tulevalla, taljaplokeilla varustetulla köydellä, joita varten on omat käsikäyttöiset vinssit. Keulapurjeiden jaluksia ja reivejä, spinaakkerin jaluksia ja gaijoja sekä kölien nostamista varten on pedestaalien vierellä kolme vinssiä per runko, joista yhteensä neljä on sähkökäyttöisiä. Mastolta käsin hoidetaan vain keulapurjeiden ja myötätuulipurjeiden nostimet.
Katamaraaneille ominainen, korkeasta isopurjeen ahvenselästä johtuva piirre on peräharuksen puuttuminen. Siitä ja isopurjeen suhteellisen suuresta koosta johtuen vahinkojiippiä eli hallitsematonta myötäkäännöstä pitää varoa vieläkin tarkemmin kuin yksirunkoisissa veneissä. Catanassa isonpurjeen jalustus on toteutettu siten, että tuulenpuoleisen jaluksen plokeista toisen voi irroittaa ja viedä suojanpuoleisen parraslistan tuntumassa edempänä kannella olevaan helaan, jolloin se toimii preventterinä.
Hieman ennen puoltayötä kippari havahtui miehistöhytissään maston etupuolella kesken hyvin alkaneen unensa siihen, että vene tuntui kulkevan tosi sutjakkaasti, itse asiassa hetken kuuntelun jälkeen liiankin liukkaasti. Kulkeehan kaksirunkoinen hyvin avotuulella, mutta nyt äänitehosteet keulan puolelta toivat mieleen Tallinnan kantosiipilautan täydessä vauhdissa. Kannella ilmeni, että keulapurje oli rullattu sisään ja puomi laskettu oikeaoppisesti ylös, jotta isopurje päästäisi ylhäältä, mutta vauhtia oli silti liian kanssa, eikä vene enää ollut tasapainoisesti hallussa. Tuuli puhalsi tasaisesti 16 m/s ja kovempia puuskiakin näytti tulevan silloin tällöin. Taas jouduttiin reivaamaan siinä pahimmassa puuskassa, jonka jälkeen tuuli tietysti heti rauhoittui. Loppujen lopuksi Gran Canarian eteläkärki saavutettiin aamun koittaessa, jolloin jo hyytynyt venevauhti ennusti saapumista Puerto Ricoon aamupäivällä.
Reivaaminen tuntuu aluksi tapahtuvan katilla aina joko liian aikaisin tai liian myöhään. ”Oikeaa” hetkeä ei ole, koska vene ei kerro mitään uutisia kallistelemalla, kuten yksirunkoinen. Peräsintuntuma kertoo kyllä liiasta paineesta, mutta autopilotilla ajettaessa senkin huomaa vain ruorikulman näytöstä veneen kulkiessa yhtä tasaisesti kuin aiemminkin. Tuulimittarin tuijottaminen alkaa tuntua täysin kahelilta puuhalta puolen tunnin jälkeen. Ns. perstuntuma siihen, milloin purjeet alkavat käydä liian suuriksi, syntyy kyllä vähitellen, mutta on aivan erilainen kuin yksirunkoisella purjehdittaessa.
Rantauduimme Puerto Ricon polttoainejakeluaseman laituriin ja ryhdyimme tankkaamaan dieseliä. Kippari hiihteli satamatoimistoon dokumenttisalkkunsa kanssa siinä uskossa, että kyllä täältäkin yhdeksi yöksi tilaa löytyy. Satamakapteeni aloitti heti ovelta päänpudistelun: ei minkäänlaista mahdollisuutta löytää tilaa helikopterikentän kokoiselle tuplarunkoisellemme. Satama oli yksinkertaisesti täynnä, ja kaikki odotuslaituripaikatkin olivat käytössä.
Puerto Rico mereltä katsottuna
Tankit täytettyinä suunnistimme kohti seuraavaa satamaa, joka olikin sitten ainoa jäljelläoleva vaihtoehto sen jälkeen kun pari pienempää oli tarkistettu puhelimella. Puhelimessa on aina helppo sanoa ”ei”, joten jätimme soittamatta ja ajoimme hitaasti samalla herkullista aamiaista nauttien kohti Puerto Mogania. Siellä vastaanotto oli yhtä tyly: satamatoimistosta tuli ulos laiturille kimuli käsivarret kuvaavasti ristissä selittäen, että tilaa löytyisi vasta kuun lopussa. Tulkitsimme ilmiön siten, että ARC-veneiden (Atlantic Rallye Crossing) lisäksi Las Palmasista ARCin tieltä evakkoon ajetut paikalliset veneet tukkivat Gran Canarian muutenkin harvassa olevat suojaiset satamat tyystin aina ARCin starttiin asti.
Laskimme siis ankkurin Puerto Mogánin edustalle noin yhdeksään metriin ja suoritimme tutustumisen satamaan kahdessa osastossa kumiveneellä. Vilkas ja värikäs kala- ja turistisatama, paljon ravintoloita, basaarikatuja ynnä muuta asiaankuuluvaa. Paikallaan oli tarkistaa laitureissa olevat veneet ja viiivähtää toviksi oluttuopin ääreen seuraamaan rantakadun vilskettä.
Seuraavana aamuna puosuvaari Olli vei Tuomaksen rantaan ja taksiin matkalle kohti lentokenttää. Tuomas oli päättänyt piipahtaa välillä viikon verran Suomessa palelemassa – mitä muun miehistön oli vaikeampi käsittää – palatakseen taas Las Palmasissa kehiin. Nostimme ankkurin, puskimme vastatuuleen kohti Gran Canarian kaakkoiskulmaa nauttien samalla aamiaista ja toivoimme tuulen kääntyvän ennusteen mukaisesti kaakkoon.
No ei se tietenkään rannikolla kääntynyt kaakkoon vaan pohjoiseen pitkin rantaa. Kipparin veikkaus oli, että kun leikataan kauemmas rannikosta, tuuli aukeaa ennustettuun suuntaan. Niinhän se tekikin, mutta hyytyi samalla lähes olemattomiin. Eli moottorimarssiksi meni viimeinen siirtopurjehduksen legi kohti Las Vegasia eikun Palmasia.
Iltapäivällä kurvasimme sisään Las Palmasin sataman aallonmurtajien välistä reittipisteemme päällä redillä makaavia tankkereita väistellen sisään marinan altaaseen. Don Pedron kuuluisan Texaco- aseman ponttooni oli varattu, mutta jäimme jonottamaan sen eteen varttitunniksi ja pääsimmekin rantautumaan jakeluasemalle, joka kuitenkin oli kiinni. Sataman viskaali tuli kuitenkin ensimmäisen ginitonicin aikana ilmoittamaan, että meille on paikka Club Vela Latinan katamaraaneille varatussa altaassa, mutta vasta maanantain puolella. Texaco avattaisiin myös vasta aamulla, koska oli sunnuntai, joten siihenhän jäimme tutustumaan satamaan alustavasti.
Viereiseen odotuslaituriin oli kiinnitetty Bavaria 46 Cruiser, josta puuttui masto. Tarkempi silmäys osoitti, että siitä puuttui myös mm. ratti ja takakaiteet sekä puolet peräpeilin reunalistasta. Mitä ilmeisemmin masto oli tullut jokseenkin väkivaltaisesti alas. Myöhemmin hevosmiesten tietotoimisto Marina Officessa kertoi, että masto oli tullut alas samoissa tuulissa, joissa itsekin olimme mukana, eli ei missään varsinaisessa myrskyssä. Keulaharus ei ollut katkennut, kuten kippari epäili, vaan keulaharuksen kiinnityshela oli hajonnut tai repeytynyt irti kannesta, jolloin masto oli kaatunut veneen avotilaan. MIehistö oli onnekkaasti ehtinyt alta pois. Huh huh.
Bavarialle oli käynyt ikävästi, mutta miehistö onneksi selvisi
Hartaiden aperitiivien jälkeen nautimme veneessä Texacon ponttoonilaiturin kyljessä nostalgiaillallisen, joka sisälsi eestiläisiä sieniä (kiitos, Ritu!) kermakastikkeessa, Almerimarin ukrainalaisesta kaupasta ostettua hapankaalia haudutettuna appelsiinin ja aniksen kanssa, jo Mallorcalta mukaan varustettu pieni kinkku, joka turhaan oli siitä lähtien riippunut pentterin kaapinoven kahvassa kuivumassa (eihän tässä kosteudessa mikään kuivu) sekä paistettuja perunoita ja paljon, paljon henkeä. Nam.
Last Change Texaco (Rickie Lee Jonesin piisi tietenkin…)
Veneitä saapui vielä illan hämärtäessä sisään ja pakkautui odotuslaituriin sekä huoltoasemalle pariin kerrokseen. Miehistön sitkeimpienkin sissien jo palattua kaupungin hulinoista viereemme ilmestyi aamuyön pimeydestä iso italialaisvene, jonka köydet kippari kävi kiinnittämässä Sweet Janinan knaapeihin ja sai siitä lämpimät italiankieliset kiitokset. Prego!
Katamaraanilla Välimereltä Karibialle 