Lanzarote

Viisi päivää ja yli kuusisataa merimailia myöhemmin Lanzaroten tullessa näkyviin totesimme, että emme ehdi mihinkään satamaan ennen pimeän tuloa. Koillisenpuoleinen tuuli jätti suojaiseksi vaihtoehdoksi saaren luoteispuolella sijaitsevan Isla Graciosan eteläiset hiekkarannat. Sinne siis laskimme ankkurin Playa Francescan edustalle ja ryhdyimme porukalla testaamaan paikallisen meriveden soveltuvuutta uimiseen. Veden lämpötila oli Brooke&Gatehousen mittariston mukaan +23C, mutta se tuntui jopa lämpimämmältä.

Olli ja Heimar Isla Graciosan edustalla

Puosuvaari Ollin toimiessa lautturina miehistö siirtyi kahdessa osastossa kumiveneellä tutustumaan lähellä olevaan Caleta del Sebon kylään. Sataman edustalla oli puoli tusinaa katamaraania ja muuta jahtia ankkurissa, ja aallonmurtajan kyljessä oli myös veneitä parissa kerroksessa. Laituri tuntui viidenkin päivän merelläolon jälkeen melko omituiselta alustalta jalkojen alla, ainakin ensimmäisten parinkymmenen sekunnin ajan.

Isla Graciosa on kaikkivaltiaan lopullisesti ja peruuttamattomasti hylkäämä laavakokkare, jossa on pari kalastajakylää, ei tiestöä mutta jonkin verran loma-asutusta kylien ympärillä: saman arkkitehdin suunnittelemia valkoisia taloja, jeeppejä parkissa pihoilla, ei juuri ketään missään, pysähtyneen ajan tuntu, muutama asiakas uneliaissa rantakuppiloissa. Talojen välissä pölyisiä kujia, jotka sopisivat kuvausympäristöksi seuraavaan osaan mistä tahansa Clint Eastwood/Sergio Leone -italowesternistä. Pari supermercadoa, josta retkikunta kävi pitkän merimatkansa jälkeen ostamassa leipää ja hedelmiä (lue: pari kassillista olutta ja muutama ruukku viiniä).

Caleta del Sebon satama Isla Graciosalla

Ankkuri nousi aamu-uinnin jälkeen, ja matka jatkui pitkin Lanzaroten itärantaa etelää kohti. Ohjelmassa oli genaakkeriharjoitus kolmesataaneliöisellä ”punaisella paholaisella”. Tuuli tyyntyi, joten purjehdus jäi harjoitukseksi, purje pakattiin takaisin keulaboksiin ja matkaa jatkettiin ruotsalaishevosilla.

Lanzaroten itärannalla juuri lentokentän edustalla todettiin ääneen, että eipä ole kaloja saatu moneen päivään. Samalla hetkellä iski parikiloinen tonnikala Rapalan koukkuihin sekä päätyi rutiininomaisesti fileiksi ja ruokalistan kärkeen. Heimarin loihtima pikku välipalavoileipä vain lyhyesti pannulla käytetyistä tonnikalafileistä kastikkeineen ja yrtteineen ei ollut tästä maailmasta.

Tapsa T veti tonnikalan ylös, Heimar fileeraa

Puerto Calero on toinen Lanzaroten satamista, johon voi kuvitella yrittävänsä tämänkokoisella veneellä yöksi. Epäilimme paikkaa kalliiksi, koska odotuslaiturin pollaritkin näkyivät olevan jos nyt ei kullatut niin kiillotettua messinkiä kuitenkin. Epäily osoittautui aiheettomaksi: valvontatornissa oleva satamatoimisto oli pieni ja vaatimaton, mutta henkilökunta ystävällistä ja avuliasta. Satama oli siisti ja laituripalvelut kunnossa. Maksu oli reilu kolmannes Sotogranden tasosta eli vähintään kohtuullinen. Odotuslaiturissa nauttimamme lounaan aikana vene oli jo vajonnut puolisen metriä, joten oli tosi hyvä päästä tolppien varassa kelluvan ponttoonilaiturin kylkeen.

Vietimme ylimääräisen kolmannen päivän ja yön Puerto Calerossa, koska yksi miehistönjäsenistä joutui tulehtuneen hiertymän vuoksi lääkärin hoitoon ja saikin pari penisilliinipiikkiä ynnä antibioottikuurin. Klinikalla lääkäriä odoteltaessa saksalainen vastaanottohoitsu kuulusteli meiltä retkemme vaiheet, kertoi elämäntarinansa pääpiirteissään sekä ryhtyi vielä kauppaamaan meille hiljattain hiippakuntaa vaihtaneen potilaan 56-jalkaista Swania, joka oli jäänyt satamaan odottamaan realisointia.

Vuoroveteen tottumattomalle ensimmäinen satamakokemus on hämmentävä. Vesihissi vei meitä betonilaiturin vierellä kelluvan ponttoonin mukana pari kertaa päivässä kaksi ja puoli metriä ylös ja alas. Vähänhän se vielä on vaikkapa Englannin kanaalin vuorovesivaihteluun verrattuna, mutta täälläkään ei tekisi mieli joutua karkean aallonmurtajan kylkeen yöksi köysiä virittelemään.

Tällä kertaa jouduimme kilpailutilanteeseen sataman ykkösnähtävyyden asemasta. Aivan veneemme keulan vierestä lähti keltainen sukellusvene monta kertaa päivässä viemään turisteja vedenalaiseen maailmaan. Seuraavana päivänä odotuslaituriin peruutti 56-metrinen alumiiniketsi ”Rosehearty”, joka kieltämättä oli katseet vangitseva ilmestys. Kuukkeli kertoi meille osoitteen, josta löytyi tarkempaa tietoa laivasta (http://www.charterworld.com/index.html?sub=yacht-charter&charter=sailing-yacht-rosehearty-1124). Sieltä ilmeni mittojen ja teknisten tietojen ohella mm. se, että laivan voi vuokrata enintään 12 hengen seurueelle 205 000 eurolla per viikko. Odotimme mielenkiinnolla, minkä näköisellä jengilä on rahan rajahyöty niin alhaalla, että viikon laivamatkasta maksetaan sata vanhaa tonttua per lärvi.

Seuraavana päivänä tuli öljy-yhtiön tankkiauto pumppaamaan kakkua laivan tankkeihin, jotka lienevät isot, koska operaatio kesti puoli päivää. Sitten ilmestyi jostain vielä helikopteri pilaamaan kipparin päiväunet pörräämällä puoli tuntia laivan ympärillä ilmeisesti valokuvia ottaen.

Rosehearty tankkaa polttoainetta Puerto Calerossa

Tilapäisesti korjattu painevesipumppumme styyrpuurin rungossa hajosi laakerin pettäessä aivan päreiksi. Tõdu etsi uutta laakeria paikallisista ja läheisen kylän varaosaliikkeistä, mutta turhaan. Las Palmasiin eli Las Vegasiin, kuten paikkaa Sweet Janinalla nimitetään, joudutaan selviytymään yhdellä vesitankilla. Sen verran viisaasti putket on veneessä yhdisttetty, että molempien runkojen vesijärjestelmät voi paineistaa yhdellä pumpulla yhdestä tankista avaamalla runkojen välisten vesiputkien hanat.

Anu Merikarhutoimistosta jo ehti kysellä, olemmeko valtameren aallokossa lopettaneet hyvin syömisen, kun mitään ei ole aiheesta vähään aikaan kerrottu. Joten tässä tulee, eikä syytä huoleen: Heimarin illallispöydästä löytyi tänään toast cheddar paahdetuilla pinjansiemenillä, uunissa paistettuja perunoita valkosipulilla ja persiljalla, grillattuja katkarapuja valkoviinin, valkosipulin, inkiväärin ja tomaatin kanssa, haudutettuja härkäpapuja valkoviinivoiliemessä, punasipulibalsamicoviinietikkamarmeladia, tomaattisalaattia parmesaanin kanssa ja sen päällä marinoidun anjoviksen kolmas tuleminen oliiviöljybalsamicosiirapissa. Jälkiruoaksi oli kahden eri suklaajäätelön sinfonia, kylkiäisenä sivallus paikallista Baco-brandya, Solera Reserva. Totesimme jälleen kerran yksimielisinä, että Roseheartyn matkustajillakin voi olla kivaa, mutta ei siellä paremmin syödä kuin täällä meillä Sweet Janinan salongissa.

Niin – ja on muuten ilmojakin pidellyt :-).