Cartagenasta Almerimariin

Seuraavan päivän (22.10) purjehdus alkoi taas aamuhämärissä koko miehistön noustua vapaaehtoisesti lähtösulkeisiin. Vahtivuorot lähtivät jo automaattisesti pyörimään, ja aamiaista alkoi valmistua pentterissä. Lähes olematon vastatuuli pakotti ajamaan koneilla madaltunutta maininkia päin.

 

Auringonnousun ajaksi pudotettiin nopeus paremmin kalastukseen sopivaksi kuuden ja puolen solmun pintaan. Moottoreilla ajettaessa 58-jalkainen katti kulkee normaalisti kahdella 110-hevosvoimaisella Volvon D3:lla noin 9,5 solmun matkavauhtia kierrosten ollessa parintuhannen pinnassa ja turbot vielä lepotilassa.

 

Kalastaminen kannatti taas: tällä kertaa koukuissa oli puolitoistakiloinen delfiinikala, joka päätyi tietysti päivän päätteeksi illallispöytään. Juuri muuta ei pitkällä moottorimarssilla tapahtunutkaan: aamuhämärästä auringonlaskuun tehtiin matkaa peräti 94 mailia. Lokikirjaan merkittiin sama havainto, joka tehtiin kaksi vuotta sitten Sweet Sofian (Privilege 465) lähtiessä neitsytmatkalleen Mar Menorista kohti Turkkia: Mar Menorin ulkopuolelle Capo de Palosin ympärille kehkeytyy kohtalaisen kevyelläkin tuulella tosi epämiellyttävä ja terävä ristiaallokko.

 

Cartagenan satama näyttää sotaisalta ja on sitä ollutkin kautta vuosisatojen. Sitähän piti tukikohtanaan jo Hannibal alppienylitysreissuillaan. Kartagolainen vaikutus tuhottiin sieltä aikanaan, mutta linnanraunioita on näyttävä määrä vielä aivan kaupungin keskustassa. Täysin hallitseva elementti sataman ilmeessä on kuitenkin laivastotukikohta omine ja vieraine sota-aluksineen. Lähtöpäivämme viihteeksi saimme seurata laivastovieraana olleen väliamerikkalaisen sukellusveneen poistumista satamasta fanfaarien ja sumutorvien kaikuessa. Edellisenä iltana lähti suuri kanadalainen sukellusvenehävittäjä vastaavin menoin.

 

Rantauduimme kylki edellä aivan kaupungin rantastripin ravintoloiden eteen. Ilmeisesti kaupungin turistikiertoajeluihin lisättiin välittömästi yksi pysäkki, koska jos jonkinlaista turistiryhmää pysähtyi laiturille ihmettelemään isoa katamaraania, sen oudon väristä lippua ja kummallisia kieliä puhuvaa miehistöä, joka seurasi tiiviisti televisiosta formulakauden päättäjäiskisaa. Jossain vaiheessa aamulla kipparin täyttäessä vesitankkeja tutunnäköinen pariskunta jäi katsomaan pitkään ikäänkuin miettien, että on se aivan sen näköinen, mutta ei se voi olla…. Mutta oli kuitenkin – siinähän olivat purjehtijatutut Eki ja Tuija Harju, joiden häissäkin kippari oli kaksi vuotta sitten maineikkaan Dogwatch-soittokunnan riveissä rokkia soittamassa. Osuivat sattumalta Torreviejan kulmilla sijaitsevalta kämpältään piipahtamaan Cartagenan rannassa kuulumisia vaihtamassa.

 

Retkikuntia lähetettiin maanantaina etsimään venetarvikeliikettä, sähköliikettä ja tietokonekauppaa sekä tiedustelemaan muonatäydennykselle sopivaa markettia. Kippari kävi kuittaamassa parin yön satamamaksut paikallisen pursiseuran tavattoman rumassa, mutta sisätiloiltaan elegantissa paviljonkihäkkyrässä. Samalla piti käydä marinan ponttoonilaiturilla jututtamassa pariskuntaa, joiden veneen (Miss Sophie) perässä liehui suomalainen pursiseuralippu. Heidän kahden vuoden mittaiseksi suunniteltu Välimerenpurjehduksensa oli venähtänyt neljäksi vuodeksi, mutta nähtävää ja koettavaa oli riittänyt.

 

Pentterimme oli tyhjä ja kuiva, joten keittiömestarimme päästettiin irti El Corte Inglesin ruokaosastolla, joka Tapsan kuvauksen mukaan on kuin ”Stockan Herkku on steroids”. Tunnin kuluttua Heimar ilmoitti silmät harittaen olevansa valmis jäämään töihin ko. tavarataloon viikoksi ilman palkkaa, inventoimaan tarjontaa ja varastoja.

 

Perusteellisemman stuuvauksen tuloksena miehistö saikin illalla nauttia poikkeuksellisen runsaan ja monipuolisen illallisen, jossa oli serrano-kinkkuun käärityn melonin, jättikatkarapujen ja jumalaisen kastikkeen kera tarjotun merianturan lisäksi monenlaista muuta pientä kivaa. Keittiömestari työnsä ääressä on vaikuttavaa nähtävää: monen ruokalajin illallinen seitsemälle juomatarjoiluineen syntyy ripeästi ja täsmällisesti, samalla hoituu kattaus ja tarjoilu, ja ennenkuin jälkiruokaviini on nautittu, on pöytä korjattu, astiat tiskattu ja pentterin siivouskin finaalissa.

 

Tiistain sääennustus lupasi vaihtelevia tuulia sieltä täältä, joten oli helppo tehdä päätös lähteä kohti Almerimaria vasta myöhemmin iltapäivällä, koska matkaa oli toistasataa mailia. Valoisan aikana sinne ei ehdittäisi, ja aiemmin lähtemällä tulisimme perille keskellä yötä. Mirjamin pesti päättyi Cartagenaan ja lento lähti Barcelonasta, joten hän hyppäsi taksiin ja suuntasi rautatieasemalle viettääkseen päivän matkustaen halki kappaleen kauneinta Espanjaa maitojunalla, jonka hän myöhemmin puhelimitse raportoi pysähtyvän paitsi joka kylässä, välillä myös keskellä peltoa varttitunniksi kerrallaan.

 

Ohjelmassa oli vielä askartelua ja ympäristöoppia: sähköliikkeestä saatiin johtoa ja yksi pistotulppa lisää, joten nyt meillä on koko sarja koossa eli adapterimysteeri, jolla saadaan maasähkö kiinni 16, 32 tai 64 ampeerin jakeluun oikean paksuisiilla johdoilla. Kippari vietti tovin jo niin tutuksi käyneen styyrpuurin puoleisen konehuoneen pohjalla vaihtamassa telakan asentaman uuden autopilotin ja siihen liittyvän suunnistustietokoneen vanhan tilalle käyttöönottotestausta ja kalibrointia varten.

 

 

Iltapäivällä vastatuuli hyytyi ja matka jatkui Cartagenasta länteen moottorimarssina kohti hämärtyvää iltaa. Kiirettä ei ollut, joten Olli ja Peeter pääsivät taas kalaan ja saivatkin tällä kertaa pienemmän, vain kilon painoisen tonnikalan. Mutta hyvää oli sekin illallisen alkupalaksi raakana, murskatun sipulin, kurkun ja balsamicon kanssa, tällä kertaa ilman snapsia.

 

Pimeän tultua kippari tuli tarkastaneeksi keulapuomin eli pukspröötin päässä olevan punavihreän navigointivalon toiminnan. Catanan telakka oli juuri lähtiessä asentanut aiemman, meriveden lähes olemattomiin syömän lyhdyn tilalle uuden, jonka piti olla täysin vesitiivis ja luotettavasti kiinnitetty. Nyt se riippui kuitenkin pimeänä piuhan varassa suojahäkkinsä ulkopuolella. Toisaalta – mitä muutakaan voi odottaa, jos valaisin keksitään sijoittaa keulapuomin kärkeen, joka sukeltaa joka toiseen aaltoon vähänkin kovemmassa kelissä. Onneksi ARCin turvamääräykset vaativat toisen erillisen navigointivalojärjestelmän, joten mastonhuippuun oli samantien asennettu LED-tekniikalla toimiva trikolori, joka nokkelasti vaihtaa tarvittaessa väriä ankkurivaloksi.

 

Kuuton, pimeä yö kului tonnikalaverkkojen strobovaloja ja paikallista kalastajalaivastoa väistellen. Kipparin ja perähenkilön aamuöisellä vahtivuorolla virisi vihdoin takatuuli, joten päästiin sammuttamaan koneet ja avaamaan genoa. Raskas katti kulki sivumyötäisessä viittä solmua ruåtsalaisvalssia pelkällä keulapurjeella, mutta kiirekään ei ollut, joten annettiin muun miehistön nukkua. Auringon noustessa vasta puoli yhdeksältä koneet oli käynnistettävä, koska tuuli tyyntyi täysin ja toisaalta huomasimme olevamme Almerimarin sataman edessä. Kiersimme varovasti aallonmurtajan sisäänmenoaukkoa peittävän ruoppaajan ympäri kaiun näyttäessä vähimmillään kahta metriä ja rantauduimme varsin näyttävän valvontatornin eteen dieselpumpun kohdalle.

 

 

Välimeren satamissa näkyy olevan laaja skaala käytäntöjä rantautumismuodollisuuksien suhteen. Useimmiten näyttää riittävän, kun jotenkin tosittaa veneen mitat, jotta capitaneria pystyy määrittämään satamamaksun suuruuden. Joissain paikoissa, kuten Almerimarissa, kysytään kaikki mahdollinen: veneen kotisatama, lippu, rekisterinumero, mitat, paino, koneiden teho, omistajan tiedot, kipparin tiedot, miehistön tiedot, vakuutusyhtiön tiedot ja sopimuksen numero jne. jne. Kaikki on kirjoitettava paperille joko itse käsin tai, kuten täällä, satamakapteeni omakätisesti. Kippari oli tulostanut etukäteen miehistöluetteloita, joissa oli syntymäajat, passin numerot, kotipaikat ynnä muut lisättynä vielä kaikilla mahdollisilla veneen ja omistajan tiedoilla, mutta poliisi kuulemma ei pidä liitteistä, vaan tiedot pitää olla virallisella lomakkeella. Kaikkine puheluineen ja muine keskeytyksineen prosessi kesti täällä täyden tunnin. Mutta eihän meillä onneksi mihinkään kiire ollut, valmiissa maailmassa.

 

Aurinkoisesta päivästä kehkeytyi ahkera huoltorupeama: Olli ja Peeter pesivät veneen puhtaaksi viimeisistäkin Saharan punaisen hiekan jäänteistä ja Välimeren suolakerroksista irroitettuaan ensin kaikki tyynyt, pehmusteet ja pressut pienen kerrostalokaksion kokoiselta peräkannelta. Kippari rakensi jo toistamiseen spinnufallin varaan lankonkivirityksen keulapuomille, johon ei kertakaikkiaan muuten pääse käsiksi (jollastakaan ei yletä). Navigointilyhtyyn vaihdettiin uusi polttimo, lyhty tiivistettiin ja kiinnitettiin häkkiinsä nippusiteillä – milläs muullakaan. Lyhdyssä oli kyllä näppärä kiinnityslukituskin, mutta telakka oli jättänyt sen vastakappaleen asentamatta.

 

 

Illallisen jälkeen retkikunta kävi taas vähän kaupoissa. Erikoistarjouksessa oli harjanvarsia, giniä, silikonia ja kärpäslätkä. Tästä ilahtuneena retkikunta osti myös 4 x 250g 96-prosenttista spriitä hintaan 1 euro/ruukku, käytettäväksi pääasiallisesti kalojen tainnuttamiseen (annostellaan suihkepullolla kiduksiin). Olli kuitenkin esitti vaihtoehtoisesti, että jos huomenna on lupapäivä, kokkimme voisi ehkä valmistaa näistä jotain maittavaa aamiaista.

 

Tällä hetkellä ilmanpaine laskee edelleen ja pilviä nousee taivaanrannalle. Sääennuste on taas muuttunut hovissa, ja länsituulia on edelleen luvassa. Vene on kuitenkin tanakasti laiturissa kiinni, joten pahimmassa tapauksessa uhraudumme viettämään huomisen päivän Almerimarissa, josta ehdittiin ottaa oheiset kuvat ennenkuin pilvi peitti taivaan.