Las Palmasissa

Aluksi tilastoa: alkuperäisen, kipparin Google Earthin avulla kuukausia sitten tekemän alustavan ja karkean siirtopurjehdussuunnitelman mukaan matka Toulonista Las Palmasiin oli arviotu 1620 merimailin mittaiseksi. Matkalla käytiin välillä vähän eri satamissa kuin alunperin oli suunniteltu, mutta toteutunut, Raymarinen trackin mukainen matka oli 1626 mailia, ja saapumispäivä oli täsmälleen arvioitu 12.11.

Maanantai-aamuna 13.11. alkoi vilske Texacon laiturissa. Hyvin monet alukset pyrkivät tulemaan satamaan polttoainelaiturin kautta, jotta ei tarvitse enää starttiaamuna jonottaa tankille. Notoorinen ja sympaattinen Don Pedro singahteli polttoainepumppujen ja myymälänsä välillä vastaillen tulijoiden kysymyksiin ja auttaen veneiden köysissä, ehtien siinä välissä kirjoittaa Sweet Janinan kipparillekin puhelinnumerot purjekorjaamoon ja Volvo-Penta -huoltoon. ARC- toimistokin oli juuri avattu. Sieltä käytiin kertommassa, että Muelle Vela Latinan allasta juuri tyhjennetään vastaanottamaan ARCin kaikki monirunkoiluokan osanottajat. Jouduimme viivähtämään odotuslaiturissa jonkin aikaa, minkä jälkeen siirryttiin aallonmurtajan ulkopuolen kautta pieneen satama-altaaseen, jossa toimi Club Vela Latina – niminen paikallinen perinnepursiyhdistys. Vietimme ensimmäisen vuorokauden kylkikiinnityksessä altaan reunalla, johon köydet viritettiin mahdollisimman viistoon, jotta laskuvesi ei kiristäisi niitä liikaa.

Vela Latina trailerilla, Sweet Janina oikealla

Tiistaiaamuna alkoi varsinainen katamaraanien paimennus Club Vela Latinan altaaseen. Meille kerrottiin alunperin, että yhdeksältä aamulla tulevat ARCin laiturivastaavat ohjeistamaan kattien siirtymisen ankkuri- ja poijukiinnitykseen altaan toiselle puolelle. Todellisuudessa puuha jatkui pitkälle iltapäivään, ja miehistömme keräsi pr-pisteet ARCin järjestelyvastaavien kirjoihin auttamalla köysissä sekä rannalla että veneiden päällä ja myös viemällä poijuköysiä ja työntämällä 40-hevosvoimaisella pikkujollallamme veneitä sivutuulessa kyljestä tiukempaan pakettiin. Tapsa T. teki ansiokkaan noin nelituntisen tingin jollan ratissa helteisessä auringonpaisteessa, muut pyörivät laiturilla ja veneissä. Kun tarvittiin kuski pysäköimään Simpatico-niminen pienempi Catana, jonka kippari oli muualla, lähestyivät laiturivastaavat määrätietoisesti Sweet Janinaa ilmoittaen, että nyt tarvitaan vapaaehtoinen. Niinpä kippari joutui puikkoihin Mandyn lähtiessä mukaan tulkiksi, koska venevahdiksi jätetty kaveri ei puhunut muuta kuin espanjaa.

Teeritapsa ja Manolo puskevat jollilla, Heimar auttaa kannella

Sweet Janinan miehistö tuo Simpaticoa laituriin

Lopulta kaikki siihen mennessä saapuneet katit olivat siistissä rivissä perät laituriin päin näköalat kohti laiturilla seisovien Vela Latina -pursien riviä. Vuorovesi vaati pientä virittelyä lankongin kanssa, mutta köydet pysyivät asetuksissaan hyvin. Sähköäkin saatiin jo heti seuraavana päivänä, kun palaneet laituripäreet oli vaihdettu. Myös vettä löytyi laiturilla olevan kannen alta. Sen avaaminen paljasti kuhisevan torakkalauman, joka toivotti meidät tervetulleiksi lämpimän etelän ihanuuksiin. Marketista haettiin välittömästi säästöpullo torakkakarkotetta, jota on suihkuteltu päivittäin ahkerasti lankonkiin ja köysiin. Rottia on toistaiseksi nähty vain kuolleina kellumassa satama-altaassa, jonka kulmaan ilmeisesti laskee jonkinlainen katuviemäriverkosto.

kattien riviä Muelle Vela Latinassa

Oli aika ilmoittautua ARCiin, vastaanottaa ohjeistuksia ja lippuja erilaisiin tilaisuuksiin sekä allekirjoittaa kipparin ja varustamon puolesta lukematon määrä sitoumuksia ja vapautuksia sitoumuksista. Päivitettiin myös hankintalistaa ja lähetettiin retkikuntia venetarvikeliikkeisiin sekä El Corte Inglesin tavarataloon. Työlista piteni vielä tässä vaiheessa nopeammin kuin ehdittiin tehdä. Varsinaiset provianttihankinnat tehtäisiin vasta seuraavalla viikolla. Iltaisin oli happy houria ja kokkareita milloi kenenkin kustannuksella.

Ensimmäinen rasti oli ARCin turvatarkastus, joka oli tilattu torstaiksi. Sitä tuli tekemään joviaali Andy, joka aluksi varmisteli, että turvallisuusasiat otettiin veneellämme vielä vakavammin kuin ruokailupuoli. Tosi pitkän listan mukaan tarkistettuina paikat olivatkin kunnossa – pari pikku stiplua tuli kuitenkin: kippari oli unohtanut hankintalistalta vara-VHF-antennin maston menettämisen varalta. Myös pelastusrenkaasta puuttui ajoankkuri. Näistä, sekä Andyn suosittelemasta peräkannen poikki kulkevasta elämänlangasta selvittiin varsin helpoin muutoksin.

Viikko kului uskomattoman nopeasti. Lauantain kunniaksi kävimme pursiseuralla kuittaamassa edellisen illan diskokierroksella hankitun kankkusen katumussaunalla ja söimme veneessä ”kevyen” keittoillallisen: alkuun vihersimpukoita, joilla valkosipulia, sitruunavoita, persiljaa, pippuria, suolaa, gran marnieria ja Heimarin tapaan paljon, paljon henkeä. Kukkakaalisosekeitton kanssa keittiömestarimme tarjosi voissa haudutettua kukkakaalia, mascarponevaahtoa herneenitujen kera sekä kevytcroutoneja, jotka on paahdettu kevytmielisesti oliivi- ja kurpitsansiemenöljyssä.

Vielä pari viikkoa sitten yritimme vitsailla sillä, että meri-ilma näyttää kutistavan vöitä. Nyt on paljastumassa karmea totuus: vyöt tosiasiassa pikemminkin venyvät, mutta ovat siitä huolimatta kaiken aikaa tiukalla. Edes lenkki joka toinen aamu ei tunnu auttavan, vaikka onkin muuten kiva tapa nähdä kaupunkia.

Sunnuntaiaamuisella lenkillä kippari näki sillalta hyvin tutunnäköisen peräpeilin Texacon laiturissa. Kaksimastoinen kuunarihan siellä oli, perässä kirkasvärinen Suomen lippu. Purjelaivasäätiön koululaiva Helena oli saapunut yöllä Las Palmasiin. Pari-kolme vuotta sitten kippari ja kipparska seilasivat Helenalla Kapkaupungista St. Helenan kautta Dakariin, Senegaliin. Maailma on pieni.

Kuunari Helena siirtyy ankkuripaikalle Las Palmasissa

Kohti Gran Canariaa

Kiitokset kaikesta palautteesta – olemme edelleen olemassa, vaikka dokumentointi onkin muutaman päivän jäljessä. Meillä on ollut aika paljon erilaista puuhaa täällä Las Palmasin valtameripurjehdushelvetissä, jossa päivälämpötila pyörii kolmenkympin molemmin puolin (varjossa 🙂 .

Ensin takaisin Lanzarotelle: tuuliennusteiden perusteella päätimme jättää Fuerteventuran väliin ja suunnistaa suoraan Gran Canarian eteläkärkeen. Ensi vietimme kuitenkin vielä yhden yön Lanzaroten eteläkärjessä sijaitsevassa Marina Rubicónissa. Kaikki kymmenen mailia sinne purjehdittiin sivumyötäisessä; matkan aikana ehdittiin pitää MOB (man overboard) -harjoitus, jota edelsi manööverin läpikäynti periaatteellisella tasolla. Harjoituksessa heitettiin pienellä lisäpainolla hidastettu lepuutin täysin purjein ajettaessa yli laidan ja käännyttiin poimimaan se takaisin käyden läpi proseduurin kaikki vaiheet, paitsi että ei sentään oikeasti laukaistu EPIRBiä eikä pudonneen nostamiseen tarkoitettua Jon Buoy – nostojärjestelmää. Lopuksi vielä arvioitiin suorituksen kulku ja työnjaon onnistuminen siinä sekä kerrattiin tärkein asia koko mob- rutiinissa: miten pysyä veneessä kaikissa olosuhteissa eli välttyä joutumasta koko tilanteeseen.

Marina Rubicón on kolme vuotta sitten uusittu, moderni satama kaikin palveluin. Täälläkin vastaanotto oli ystävällinen ja hinnat kohdallaan. Peräti kolme ’marineroa’ tuli auttamaan kiinnittymisessä vietyään ensin epäluuloisen kipparin vastaanottolaiturista kumiveneellä katsomaan ainoata vapaana olevaa riittävän pitkää ja leveää paikkaa. Reippaassa sivutuulessa pysäköiminen edellytti taas tiukkaa käsijarrukäännöstä, päättäväistä peruuttamista riittävällä vauhdilla, ripeää köysien kiinnittämistä ja rapsakkaa gintonicia peräkannella operaation päätteeksi.

Saharan hiekkaa Marina Rubicónin auringonlaskussa

Rubicónin marinan alue La Playa Blancan kyljessä on keinotekoinen turistikylä niin kuin lähes kaikki muutkin tällä laavasaarella, mutta sellaisena mukavan rauhallisen tuntuinen. Kalliit vaateputiikit rantastripillä viittaavat hinnoittelun yläsegmenttiin. Vesipumpun laakeria oli turha täältäkään etsiä. Puosumme Olli kunnostautui purkamalla ja korjaamalla kaasulieden, jonka liekinvarmistimet olivat yksi kerrallaan sammutelleet polttimia pimeiksi. Liesi olikin kutakuinkin viimeinen ja ainoa venevaruste, jota kippari ei muistanut koskaan joutuneensa yrittämään korjata.

Olli korjaa lieden

Perjantaiaamupäivä valmistauduttiin purjehdukseen Gran Canarialle. Matkaa olisi toistasataa mailia, joten valoisassa päivässä sinne ei ehdittäisi. Päätettiin siis lähteä iltapäivällä ja tähdätä perille seuraavana aamupäivänä. Haasteena oli noin 15 m/s puhaltava sivumyötäinen, joka uhkasi viedä meidät perille keskellä yötä. Toisaalta, jos lähdettäisiin myöhään ja tuuli tyyntyisi heti ulos merelle päästyä, ei ehdittäisi seuraavan päivänkään aikana. Eli siis tyypillinen yritysjohtaja tienhaarassa -tyyppinen päätöstilanne: meniskö vihille vai ostaisko basson?

Alkumatka Lanzaroten ja Fuerteventuran saarten välistä länteen oli reipasta menoa: tuuli puhalteli toistakymmentä metriä sekunnissa koillisesta ja vene kulki 9-10 solmua Raymarinen ennustaessa perilletuloa Puerto Ricoon Gran Canarialla hyvinkin varhain aamuyöllä. Tilanne kuitenkin muuttui taas varsin vaihtelevaksi eli ulompana merellä tuuli hellitti ja merivirtakin puski vastaan. Erilaisia versioita isonpurjeen reiveistä ja keulapurjevaihtoehdoista harjoiteltiin, kunnes tuuli vaimeni ja matkaa tehtiin täysin purjein.

Sweet Janinan purjevarustukseen kuuluu katamaraanien tyyliin tosi suuri läpilatoitettu isopurje, jossa on korkea ns. ahvenselkä sekä keulapuomin kärjestä lähtevä rullareivattava genoa ja kutteriharuksessa samoin rullalla oleva itsejalustava fokka. Etu- ja takareivien erilliset köydet tulevat kaikki maston kautta välikannen alla peräkannella veneen keskiviivalla sijaitsevalle hydrauliselle päävinssille, jonka alla on valaistu kymmenen köysilukon piano. Päävinssillä hoidetaan reivien lisäksi isopurjeen nosto, st-kiskolla olevan kryssifokan jalustus, puomiliikin kiristys sekä dirkki. Minkäänlaista puominalasvedintä tai -kannatinta ei ole, joten puomin korkeus säädetään dirkillä ja isonpurjeen jaluksilla. Isopurje jalustetaan kahdella puomin päästä peräkannen sivuille tulevalla, taljaplokeilla varustetulla köydellä, joita varten on omat käsikäyttöiset vinssit. Keulapurjeiden jaluksia ja reivejä, spinaakkerin jaluksia ja gaijoja sekä kölien nostamista varten on pedestaalien vierellä kolme vinssiä per runko, joista yhteensä neljä on sähkökäyttöisiä. Mastolta käsin hoidetaan vain keulapurjeiden ja myötätuulipurjeiden nostimet.

Katamaraaneille ominainen, korkeasta isopurjeen ahvenselästä johtuva piirre on peräharuksen puuttuminen. Siitä ja isopurjeen suhteellisen suuresta koosta johtuen vahinkojiippiä eli hallitsematonta myötäkäännöstä pitää varoa vieläkin tarkemmin kuin yksirunkoisissa veneissä. Catanassa isonpurjeen jalustus on toteutettu siten, että tuulenpuoleisen jaluksen plokeista toisen voi irroittaa ja viedä suojanpuoleisen parraslistan tuntumassa edempänä kannella olevaan helaan, jolloin se toimii preventterinä.

Hieman ennen puoltayötä kippari havahtui miehistöhytissään maston etupuolella kesken hyvin alkaneen unensa siihen, että vene tuntui kulkevan tosi sutjakkaasti, itse asiassa hetken kuuntelun jälkeen liiankin liukkaasti. Kulkeehan kaksirunkoinen hyvin avotuulella, mutta nyt äänitehosteet keulan puolelta toivat mieleen Tallinnan kantosiipilautan täydessä vauhdissa. Kannella ilmeni, että keulapurje oli rullattu sisään ja puomi laskettu oikeaoppisesti ylös, jotta isopurje päästäisi ylhäältä, mutta vauhtia oli silti liian kanssa, eikä vene enää ollut tasapainoisesti hallussa. Tuuli puhalsi tasaisesti 16 m/s ja kovempia puuskiakin näytti tulevan silloin tällöin. Taas jouduttiin reivaamaan siinä pahimmassa puuskassa, jonka jälkeen tuuli tietysti heti rauhoittui. Loppujen lopuksi Gran Canarian eteläkärki saavutettiin aamun koittaessa, jolloin jo hyytynyt venevauhti ennusti saapumista Puerto Ricoon aamupäivällä.

Reivaaminen tuntuu aluksi tapahtuvan katilla aina joko liian aikaisin tai liian myöhään. ”Oikeaa” hetkeä ei ole, koska vene ei kerro mitään uutisia kallistelemalla, kuten yksirunkoinen. Peräsintuntuma kertoo kyllä liiasta paineesta, mutta autopilotilla ajettaessa senkin huomaa vain ruorikulman näytöstä veneen kulkiessa yhtä tasaisesti kuin aiemminkin. Tuulimittarin tuijottaminen alkaa tuntua täysin kahelilta puuhalta puolen tunnin jälkeen. Ns. perstuntuma siihen, milloin purjeet alkavat käydä liian suuriksi, syntyy kyllä vähitellen, mutta on aivan erilainen kuin yksirunkoisella purjehdittaessa.

Rantauduimme Puerto Ricon polttoainejakeluaseman laituriin ja ryhdyimme tankkaamaan dieseliä. Kippari hiihteli satamatoimistoon dokumenttisalkkunsa kanssa siinä uskossa, että kyllä täältäkin yhdeksi yöksi tilaa löytyy. Satamakapteeni aloitti heti ovelta päänpudistelun: ei minkäänlaista mahdollisuutta löytää tilaa helikopterikentän kokoiselle tuplarunkoisellemme. Satama oli yksinkertaisesti täynnä, ja kaikki odotuslaituripaikatkin olivat käytössä.

Puerto Rico mereltä katsottuna

Tankit täytettyinä suunnistimme kohti seuraavaa satamaa, joka olikin sitten ainoa jäljelläoleva vaihtoehto sen jälkeen kun pari pienempää oli tarkistettu puhelimella. Puhelimessa on aina helppo sanoa ”ei”, joten jätimme soittamatta ja ajoimme hitaasti samalla herkullista aamiaista nauttien kohti Puerto Mogania. Siellä vastaanotto oli yhtä tyly: satamatoimistosta tuli ulos laiturille kimuli käsivarret kuvaavasti ristissä selittäen, että tilaa löytyisi vasta kuun lopussa. Tulkitsimme ilmiön siten, että ARC-veneiden (Atlantic Rallye Crossing) lisäksi Las Palmasista ARCin tieltä evakkoon ajetut paikalliset veneet tukkivat Gran Canarian muutenkin harvassa olevat suojaiset satamat tyystin aina ARCin starttiin asti.

Laskimme siis ankkurin Puerto Mogánin edustalle noin yhdeksään metriin ja suoritimme tutustumisen satamaan kahdessa osastossa kumiveneellä. Vilkas ja värikäs kala- ja turistisatama, paljon ravintoloita, basaarikatuja ynnä muuta asiaankuuluvaa. Paikallaan oli tarkistaa laitureissa olevat veneet ja viiivähtää toviksi oluttuopin ääreen seuraamaan rantakadun vilskettä.

Seuraavana aamuna puosuvaari Olli vei Tuomaksen rantaan ja taksiin matkalle kohti lentokenttää. Tuomas oli päättänyt piipahtaa välillä viikon verran Suomessa palelemassa – mitä muun miehistön oli vaikeampi käsittää – palatakseen taas Las Palmasissa kehiin. Nostimme ankkurin, puskimme vastatuuleen kohti Gran Canarian kaakkoiskulmaa nauttien samalla aamiaista ja toivoimme tuulen kääntyvän ennusteen mukaisesti kaakkoon.
No ei se tietenkään rannikolla kääntynyt kaakkoon vaan pohjoiseen pitkin rantaa. Kipparin veikkaus oli, että kun leikataan kauemmas rannikosta, tuuli aukeaa ennustettuun suuntaan. Niinhän se tekikin, mutta hyytyi samalla lähes olemattomiin. Eli moottorimarssiksi meni viimeinen siirtopurjehduksen legi kohti Las Vegasia eikun Palmasia.

Iltapäivällä kurvasimme sisään Las Palmasin sataman aallonmurtajien välistä reittipisteemme päällä redillä makaavia tankkereita väistellen sisään marinan altaaseen. Don Pedron kuuluisan Texaco- aseman ponttooni oli varattu, mutta jäimme jonottamaan sen eteen varttitunniksi ja pääsimmekin rantautumaan jakeluasemalle, joka kuitenkin oli kiinni. Sataman viskaali tuli kuitenkin ensimmäisen ginitonicin aikana ilmoittamaan, että meille on paikka Club Vela Latinan katamaraaneille varatussa altaassa, mutta vasta maanantain puolella. Texaco avattaisiin myös vasta aamulla, koska oli sunnuntai, joten siihenhän jäimme tutustumaan satamaan alustavasti.

Viereiseen odotuslaituriin oli kiinnitetty Bavaria 46 Cruiser, josta puuttui masto. Tarkempi silmäys osoitti, että siitä puuttui myös mm. ratti ja takakaiteet sekä puolet peräpeilin reunalistasta. Mitä ilmeisemmin masto oli tullut jokseenkin väkivaltaisesti alas. Myöhemmin hevosmiesten tietotoimisto Marina Officessa kertoi, että masto oli tullut alas samoissa tuulissa, joissa itsekin olimme mukana, eli ei missään varsinaisessa myrskyssä. Keulaharus ei ollut katkennut, kuten kippari epäili, vaan keulaharuksen kiinnityshela oli hajonnut tai repeytynyt irti kannesta, jolloin masto oli kaatunut veneen avotilaan. MIehistö oli onnekkaasti ehtinyt alta pois. Huh huh.

Bavarialle oli käynyt ikävästi, mutta miehistö onneksi selvisi

Hartaiden aperitiivien jälkeen nautimme veneessä Texacon ponttoonilaiturin kyljessä nostalgiaillallisen, joka sisälsi eestiläisiä sieniä (kiitos, Ritu!) kermakastikkeessa, Almerimarin ukrainalaisesta kaupasta ostettua hapankaalia haudutettuna appelsiinin ja aniksen kanssa, jo Mallorcalta mukaan varustettu pieni kinkku, joka turhaan oli siitä lähtien riippunut pentterin kaapinoven kahvassa kuivumassa (eihän tässä kosteudessa mikään kuivu) sekä paistettuja perunoita ja paljon, paljon henkeä. Nam.

Last Change Texaco (Rickie Lee Jonesin piisi tietenkin…)

Veneitä saapui vielä illan hämärtäessä sisään ja pakkautui odotuslaituriin sekä huoltoasemalle pariin kerrokseen. Miehistön sitkeimpienkin sissien jo palattua kaupungin hulinoista viereemme ilmestyi aamuyön pimeydestä iso italialaisvene, jonka köydet kippari kävi kiinnittämässä Sweet Janinan knaapeihin ja sai siitä lämpimät italiankieliset kiitokset. Prego!

Lanzarote

Viisi päivää ja yli kuusisataa merimailia myöhemmin Lanzaroten tullessa näkyviin totesimme, että emme ehdi mihinkään satamaan ennen pimeän tuloa. Koillisenpuoleinen tuuli jätti suojaiseksi vaihtoehdoksi saaren luoteispuolella sijaitsevan Isla Graciosan eteläiset hiekkarannat. Sinne siis laskimme ankkurin Playa Francescan edustalle ja ryhdyimme porukalla testaamaan paikallisen meriveden soveltuvuutta uimiseen. Veden lämpötila oli Brooke&Gatehousen mittariston mukaan +23C, mutta se tuntui jopa lämpimämmältä.

Olli ja Heimar Isla Graciosan edustalla

Puosuvaari Ollin toimiessa lautturina miehistö siirtyi kahdessa osastossa kumiveneellä tutustumaan lähellä olevaan Caleta del Sebon kylään. Sataman edustalla oli puoli tusinaa katamaraania ja muuta jahtia ankkurissa, ja aallonmurtajan kyljessä oli myös veneitä parissa kerroksessa. Laituri tuntui viidenkin päivän merelläolon jälkeen melko omituiselta alustalta jalkojen alla, ainakin ensimmäisten parinkymmenen sekunnin ajan.

Isla Graciosa on kaikkivaltiaan lopullisesti ja peruuttamattomasti hylkäämä laavakokkare, jossa on pari kalastajakylää, ei tiestöä mutta jonkin verran loma-asutusta kylien ympärillä: saman arkkitehdin suunnittelemia valkoisia taloja, jeeppejä parkissa pihoilla, ei juuri ketään missään, pysähtyneen ajan tuntu, muutama asiakas uneliaissa rantakuppiloissa. Talojen välissä pölyisiä kujia, jotka sopisivat kuvausympäristöksi seuraavaan osaan mistä tahansa Clint Eastwood/Sergio Leone -italowesternistä. Pari supermercadoa, josta retkikunta kävi pitkän merimatkansa jälkeen ostamassa leipää ja hedelmiä (lue: pari kassillista olutta ja muutama ruukku viiniä).

Caleta del Sebon satama Isla Graciosalla

Ankkuri nousi aamu-uinnin jälkeen, ja matka jatkui pitkin Lanzaroten itärantaa etelää kohti. Ohjelmassa oli genaakkeriharjoitus kolmesataaneliöisellä ”punaisella paholaisella”. Tuuli tyyntyi, joten purjehdus jäi harjoitukseksi, purje pakattiin takaisin keulaboksiin ja matkaa jatkettiin ruotsalaishevosilla.

Lanzaroten itärannalla juuri lentokentän edustalla todettiin ääneen, että eipä ole kaloja saatu moneen päivään. Samalla hetkellä iski parikiloinen tonnikala Rapalan koukkuihin sekä päätyi rutiininomaisesti fileiksi ja ruokalistan kärkeen. Heimarin loihtima pikku välipalavoileipä vain lyhyesti pannulla käytetyistä tonnikalafileistä kastikkeineen ja yrtteineen ei ollut tästä maailmasta.

Tapsa T veti tonnikalan ylös, Heimar fileeraa

Puerto Calero on toinen Lanzaroten satamista, johon voi kuvitella yrittävänsä tämänkokoisella veneellä yöksi. Epäilimme paikkaa kalliiksi, koska odotuslaiturin pollaritkin näkyivät olevan jos nyt ei kullatut niin kiillotettua messinkiä kuitenkin. Epäily osoittautui aiheettomaksi: valvontatornissa oleva satamatoimisto oli pieni ja vaatimaton, mutta henkilökunta ystävällistä ja avuliasta. Satama oli siisti ja laituripalvelut kunnossa. Maksu oli reilu kolmannes Sotogranden tasosta eli vähintään kohtuullinen. Odotuslaiturissa nauttimamme lounaan aikana vene oli jo vajonnut puolisen metriä, joten oli tosi hyvä päästä tolppien varassa kelluvan ponttoonilaiturin kylkeen.

Vietimme ylimääräisen kolmannen päivän ja yön Puerto Calerossa, koska yksi miehistönjäsenistä joutui tulehtuneen hiertymän vuoksi lääkärin hoitoon ja saikin pari penisilliinipiikkiä ynnä antibioottikuurin. Klinikalla lääkäriä odoteltaessa saksalainen vastaanottohoitsu kuulusteli meiltä retkemme vaiheet, kertoi elämäntarinansa pääpiirteissään sekä ryhtyi vielä kauppaamaan meille hiljattain hiippakuntaa vaihtaneen potilaan 56-jalkaista Swania, joka oli jäänyt satamaan odottamaan realisointia.

Vuoroveteen tottumattomalle ensimmäinen satamakokemus on hämmentävä. Vesihissi vei meitä betonilaiturin vierellä kelluvan ponttoonin mukana pari kertaa päivässä kaksi ja puoli metriä ylös ja alas. Vähänhän se vielä on vaikkapa Englannin kanaalin vuorovesivaihteluun verrattuna, mutta täälläkään ei tekisi mieli joutua karkean aallonmurtajan kylkeen yöksi köysiä virittelemään.

Tällä kertaa jouduimme kilpailutilanteeseen sataman ykkösnähtävyyden asemasta. Aivan veneemme keulan vierestä lähti keltainen sukellusvene monta kertaa päivässä viemään turisteja vedenalaiseen maailmaan. Seuraavana päivänä odotuslaituriin peruutti 56-metrinen alumiiniketsi ”Rosehearty”, joka kieltämättä oli katseet vangitseva ilmestys. Kuukkeli kertoi meille osoitteen, josta löytyi tarkempaa tietoa laivasta (http://www.charterworld.com/index.html?sub=yacht-charter&charter=sailing-yacht-rosehearty-1124). Sieltä ilmeni mittojen ja teknisten tietojen ohella mm. se, että laivan voi vuokrata enintään 12 hengen seurueelle 205 000 eurolla per viikko. Odotimme mielenkiinnolla, minkä näköisellä jengilä on rahan rajahyöty niin alhaalla, että viikon laivamatkasta maksetaan sata vanhaa tonttua per lärvi.

Seuraavana päivänä tuli öljy-yhtiön tankkiauto pumppaamaan kakkua laivan tankkeihin, jotka lienevät isot, koska operaatio kesti puoli päivää. Sitten ilmestyi jostain vielä helikopteri pilaamaan kipparin päiväunet pörräämällä puoli tuntia laivan ympärillä ilmeisesti valokuvia ottaen.

Rosehearty tankkaa polttoainetta Puerto Calerossa

Tilapäisesti korjattu painevesipumppumme styyrpuurin rungossa hajosi laakerin pettäessä aivan päreiksi. Tõdu etsi uutta laakeria paikallisista ja läheisen kylän varaosaliikkeistä, mutta turhaan. Las Palmasiin eli Las Vegasiin, kuten paikkaa Sweet Janinalla nimitetään, joudutaan selviytymään yhdellä vesitankilla. Sen verran viisaasti putket on veneessä yhdisttetty, että molempien runkojen vesijärjestelmät voi paineistaa yhdellä pumpulla yhdestä tankista avaamalla runkojen välisten vesiputkien hanat.

Anu Merikarhutoimistosta jo ehti kysellä, olemmeko valtameren aallokossa lopettaneet hyvin syömisen, kun mitään ei ole aiheesta vähään aikaan kerrottu. Joten tässä tulee, eikä syytä huoleen: Heimarin illallispöydästä löytyi tänään toast cheddar paahdetuilla pinjansiemenillä, uunissa paistettuja perunoita valkosipulilla ja persiljalla, grillattuja katkarapuja valkoviinin, valkosipulin, inkiväärin ja tomaatin kanssa, haudutettuja härkäpapuja valkoviinivoiliemessä, punasipulibalsamicoviinietikkamarmeladia, tomaattisalaattia parmesaanin kanssa ja sen päällä marinoidun anjoviksen kolmas tuleminen oliiviöljybalsamicosiirapissa. Jälkiruoaksi oli kahden eri suklaajäätelön sinfonia, kylkiäisenä sivallus paikallista Baco-brandya, Solera Reserva. Totesimme jälleen kerran yksimielisinä, että Roseheartyn matkustajillakin voi olla kivaa, mutta ei siellä paremmin syödä kuin täällä meillä Sweet Janinan salongissa.

Niin – ja on muuten ilmojakin pidellyt :-).