Ralli alkaa

Lähtölinjan ylitys sivumyötäisessä

Heti lähdöstä alkoi jokaisen kisakipparin mielipuuha: kanssakilpailijoiden ohitteleminen puolelta jos toiseltakin. Spinnuja ja genaakkereitakin oli monilla ylhäällä, mutta jotenkin tuuli osui niiden välistä Sweet Janinan purjeisiin hyvin, ja suurella massallaan katti liukui peittokohtien ohi juurikaan hidastumatta. Lähtölinjan tuntumassa ajoimme aivan s/y Tarinan vierestä huikkaillen toisillemme hyviä toivotuksia. Kippari nostaa säänpolttamaa Tilley-hattuaan Reijolle, Aulille ja Erikalle (11 v), jotka ovat kolmisin taipaleella.

Veneiden vähitellen hajaantuessa merelle tilanne näytti suhteelisen hyvältä: monirunkoluokan veneiitä ei montaa näkynyt edessäpäin. Tilaa saatuamme nostimme keulalle 300-neliöisen Punaisen Paholaisen, ja purjehdimme tunnelma korkealla Gran Canarian itärantaa eteläkaakkoon päin.

Ennen auringonlaskua tuuli nousi sen verran, että ohuesta kankaasta tehty iso genaakkerimme oli vaihdettava rullagenoaan. Samalla tehtiin jiippi eli myötäkäännös läntisemmälle kurssille ja päätettiin käydä katsomassa, mitä saaren länsipuolen acceleration zonella tapahtuisi. Kanarian saarten itä- ja länsisivuillahan on vyöhykkeet, jossa vallitseva koillistuuli kiihtyy viisi, jopa kymmenenkin metriä normaalivoimakkuudestaan. Matkalla kävi pieni taktinen moka: autopilotti päästettiin ikäänkuin huomaamatta ajamaan tuulikulmalla saaren reunaa taittuvan tuulen mukaan meidät turhan lähelle Gran Canarian etelärantaa, mikä hidastutti vauhtia jonkin aikaa, kunnes jiippasimme taas kurssille kohti etelää.

Täysin Chris Tibbsin lauantaisen ennusteen mukaisesti Gran Canarian lounaispuolella velloi luoteesta päin tuleva raskas maininki, joka yhdessä nousemassa olevan koillistuulen kanssa muodosti levottoman ristiaallokon. Mutta meillähän oli vahtivuoroittain koko yö ja seuraava päivä aikaa miettiä, miten riki saataisiin viritetyksi siten, että vene kulkee hyvin, mutta purjeet ja puomi eivät pidä häiritsevää meteliä. Tosin hyvän illallisen jälkeen maittavaa unta häiritsi huomattavasti enemmän se, että sekainen aallokko löi säännöttömin väliajoin välikanteen kuin paalujuntta.

Päivä valkeni puolipilvisenä, mutta muuttui pian aurinkoiseksi. Tuulen suunta vaihteli koillisen molemmin puolin, mutta se puhalsi siis edelleen takaapäin. Keulaan varustettiin jo edellisenä iltana sukkaansa pujotettu, juuri korjaamolta tullut Sininen Enkeli, 200 neliötä tukevanpuoleista spinaakkerikangasta. Alkoi tasainen matkanteko, arki Atlantilla. Muita veneitä näkyi enää muutama koko päivän aikana; yöllä valoja oli vielä ollut joka puolella.

Ennen auringonlaskua iski paha takaisku: juuri korjattu sininen spinaakkeri katkesi varoittamatta yläkulmastaan ja kaatui mereen veneen eteen ja ui tietysti pohjan alle. Ripeästi toiminut miehistö sai toisen kulman heti irti ja pyydysti pelkästään toisen skuutin varassa uivan purjeen veneen perästä käsin takaisin kannelle, josta se pakattiin keulaluukkuun. Maston huippuun jäänyt nostin, purjeen yläkulma ja sukka saatiin alas sukan alasvetoköysien avulla.

Tällä kertaa purjeen rikkoutumista ei selittänyt mikään muu kuin korjausompeleiden pettäminen maston heilahtaessa ristiaallokossa sivulle ja taaksepäin. Tosituulta oli alta kymmenen metriä sekunnissa, eikä mainittavia puuskia tuntunut. Kippari yritti ruoskia itseään sillä, että taivaallla näkyvien pienten tummien pilvien nostattamia puuskia olisi pitänyt varoa, mutta merivahti kieltäytyi vahvistamasta minkäänlaisten puuskien osumista kohdalle.

Oli miten oli, hiilikuidusta tehty masto, joka on pystyssä kevlarvanttien varassa, on varsinkin katamaraaniin pystytettynä todella jäykkä ja joustamaton kokonaisuus. Keulaharus on sormenpaksuista rodia ja köydetkin kaikki venymätöntä tavaraa. Kun vielä tuplarunko eliminoi kaiken kallistumisen, jolla yksirunkoinen armahtaa purjeita ja rakenteita puuskissa, on kokonaisuus todella merkittävästi jäykempi. Siinä on etunsa, mutta tuulen nousemisen ja puuskien kanssa saa olla varsin tarkkana; purjeiden pienentäminen kannattaa tehdä oppikirjan mukaisesti heti silloin, kuin ensimmäisen kerran tuntuu siltä.

Ensimmäisen kokonaisen merivuorokauden illalliseen mennessä luoteesta tullut vanha maininki oli laantunut ja veneen meno tasaantunut. Heimar tarjosi paistettuja meriahvenfileitä kastikkeella, jossa oli sitruunamehua, kermaa, valkoviiniä, sipulia ja tilliä. Perunoita, haudutettuja porkkanoita, parsakaalia, zucchinia ja parsaa, lisänä vielä guacamole-tyyppinen höyste, jonka hienonnettua avocadoa ja philadelphia-juustoa oli terästetty limetillä, kanarialaisella mojo-mausteella ja tabascolla.

Kuvia tulee nyt vähemmän, koska WordPressin päivittäminen satelliittipuhelimella on raskasta ja hidasta puuhaa. Ensi viikolla tilanne taas oikenee, kun Heli palaa lomiltaan auttamaan päivityksissä.

Startti lähestyy

Torstaina hankinta- ja valmistelurumba jatkui kiihtyvällä tahdilla. Hankintalista alkoi jo lyhetä, samoin työlista. Ruokatavaroita tuli joka suunnasta Heimarin singahdeltua tilauksia tekemässä: kuivamuonat, pakasteet, tuoretavara ja lopuksi leivät. Pahvilaatikot tietysti jätettiin laiturin roskiksiin ja kaikki mahdollinen tavara käsiteltiin Heimarin mystisellä desinfiointiaineella ennen piilottamista veneen uumeniin. On täysin käsittämätöntä, että veneen suuren peräkannen ja salongin turkin moneen kertaan peittäneet muonituserät hävisivät vähitellen näkyvistä ilman muuta näkyvää seurausta kuin vesilinjan vajoaminen. No, salongin sivupöydät ovat täynnä hedelmiä ja vihanneksia, mutta kuitenkin.

Tõdu maalaa puomia

Loppuviikko meni samaa rataa kaikenlaista tavaraa roadatessa koko miehistön voimin, säilytystiloja ja kiinnityssysteemeitä viritellessä ja venettä läpikäydessä. Kippari terapoi korkeanpaikan kammoaan nousemalla Sweet Janinan hiilikuituiseen mastoon (25,5m) tutkimaan rikiä ja teippaamaan saalinkeja. Hyvät kuvakulmatkin sieltä oli valokuvaamiseen.

Las Palmasin satama Sweet Janinan mastosta käsin nähtynä

Catman2 ja puolet Sweet Janinasta

Perinteisesti hyvin brittihenkinen ARC-tapahtuma on viime vuosina alkanut laajemmin kiinnostaa myös suomalaisia. Merkkinä siitä oli paikalla ainakin kaksi kotimaisen lehdistön edustajaa tekemässä juttua tapahtumasta yleensä ja siihen osallistuvista suomalaismiehistöistä.

Ari Inkinen VENE-lehdestä haastattelee

Lauantain kipparikokouksessa oli aluksi säätiedotusosio. Englantilaisvoittoinen yleisö räjähti hymyilemään ääneen, kun sääprofeetta Chris Tibbs näytti pohjoisen Atlantin yleissääkartan: Englannin päällä oli valtava maalitaulun näköinen matalapaine. Muuten ARCia ajatellen säätilanne näytti niin hyvältä kuin se yleensä voi eli korkeapainetta ja myötäistä tai sivumyötäistä tuulta olisi luvassa niin pitkälle, kuin ennusteet ulottuvat.

Tiedustelimme lopuksi kokouksen vetäjältä, mitä on tehty turvallisuuden varmistamiseksi ylitettäessä maalilinja St. Lucialla pimeään aikaan navakassa tuulessa. Kippari oli kuullut aiempien ARCien ajoilta kauhutarinoita Rodney Bayn ankkurilahteen viritetystä, lähinnä symbolisesti valaistusta maalilinjasta, jonka takana pyörii purjeitaan laskevia ARC-veneitä sekä valottomia ankkuroituneita aluksia. ARCin edustaja myönsi, että öiseen aikaan linjan näkyvyys on huonompi, koska takaa näkyvät rannan valot, mutta muuta ongelmaa ei kuulemma kukaan ole koskaan raportoinut, joten sellaista ei siis ole. Veneitä on kuulemma aina saapunut yksi tai korkeintaan kaksi kerrallaan, ja tilaa on riittänyt hyvin. Että niin tarkkaan ne palautteet siellä luetaan, terveisiä vain s/y Melinankin miehistölle.

Sweet Janinan peräkannelle ilmestyi torstaina veneen toisesta koneesta puuttuneen lisälaturin sisältävä paketti, sitten perjantaiaamuna kaksi ranskalaista teknikkoa asentamaan lisälaturit uudelleen molempiin koneisiin. Homma alkoikin lupaavasti, ja kiinnityssysteemi näytti hyvältä. Sen asentamisessa tuli kuitenkin mutkia matkaan. Herrat ilmoittivat lähtevänsä kaupungille ostamaan työkaluja ja palasivatkin lounaan jälkeen mukanaan tuliterä kulmahiomakone ja porakone. Meiltä jatkojohdon pummattuaan toinen herroista hävisi rälläkän kanssa styyrpuurin konehuoneeseen. Sieltä alkoi kuulua järkyttävää kirskuntaa, ja luukusta nousi paksu sininen savu. Tapsa K huomautti, että tuo taitaa olla sitä kuuluisaa kallista savua… Catanan mies ilmestyi välillä luukkuun hengittelemään hävitäkseen taas jatkamaan leikkaamista. Starttiin oli enää yksi arkipäivä ja viikonloppu, joten kipparin huolestuneisuus tarttui myös veneen omistajiin sillä seurauksella, että Catanan after-sales -telakalta tuli lopulta paikalle iso päällikkö seuraamaan korjaustöiden etenemistä ja ihmettelemään pitkähköä listaa ongelmista, joista merkittävä osa oli itse asiassa syntynyt veneen viettäessä kuukauden kyseisellä telakalla.

Miehet näyttivät kuitenkin osaavan asiansa, asensivat laturit ja korjasivat samalla muutaman pienemmän ongelman, joiden kanssa oli pitkään ihmetelty. Asentamiseen ja testaamiseen meni kuitenkin vielä koko lauantaipäivä, joten konehuoneiden puhdistaminen jäi vielä sunnuntaiksi eli starttipäiväksi. Hyvissä ajoin pari tuntia ennen starttia vene oli pesty, siivottu ja valmis lähtöön. Viimeisiä valokuvia otettiin kaikkien veneiden miehistöstä, saattajia hyvästeltiin ja jäähyväisiä jätettiin myös ARCin ystävällisille laiturivastaaville.

Saattajat pois laivasta: Aigi, Ritu ja Marje jäivät Las Palmasiin

Naapurimme Adeian kipparin Evanin ja omistajan Chrisin kanssa löimme vielä vedon kierroksesta olutta koko voittajamiehistölle toiseksi jääneen veneen tiloissa. Adeian päästyä sukeltajan avustamana irti poijusta, johon se lähtiessään tarrttui, irrotimme köydet ja – vihdoinkin – ajoimme pienestä lävestä aallonmurtajan läpi merelle tai oikeammin ulompaan satama-altaaseen, jonka ulkopuolella lähtölinja sijaitsisi.

Paikallisten puolustusvoimien ollessa kiinni operaatiossa, jolla afrikkalaisten maihinnousua saarelle pyrittiin ehkäisemään, oli toimitsijaveneeksi hankittu ruotsinlaivan kokoinen lautta Armas. Se asettui satama-altaan aukon toiselle reunalle lähtölinjan yläpääksi, ja toiseen päähän rannalle oli viety pari isoa poijua. Sweet Janina pyöri rannan tuntumassa miehistön merkitessä vielä isopurjeen nostimeen ja reiviköysiin oletusarvoiset reivausasetukset.

Vähitellen veneitä kasautui satamasta kohti lähtölinjaa. Racing- ja Invitational-luokat lähtivät klo 12:40 spinaakkerit pullollaan, ja tunnelma alkoi tiivistyä. Parinsadan veneen yhtäaikainen lähtö on aina näyttävä tapahtuma; kamerat kävivät joka puolella.

Sweet Janinan taktiikka oli välttää yläpään pahin hässäkkä lähtölinjaa osoittavan laivan vieressä, mutta varoa myös tuhoutumasta aallonmurtajan vieressä olevalle alapoijulle. Linjan keskivaiheilla olikin sopivan väljää, tai sitten lukuisat pienemmät veneet antoivat suosiolla tilaa lentopallokentän kokoiselle purrellemme. Vedimme genoan ulos juuri ennen kello 13:n starttipaukkua ja purjehdimme jokseenkin vapaasti lähtölinjan poikki. Valtameren ylitys oli alkanut.

Veneiden sijoituksia leikkimielisessä ARC-kisassa voi seurata osoitteessa http://www.worldcruising.com, josta löytyvät tapahtuman taustatiedot sekä kohta ”visit the ARC event website”. Siellä on karttakuvaa flotillan sijainneista sekä päivittäin ylläpidettävä lista kaikkien veneiden senhetkisestä sijoituksesta. Listan voi sortata myös luokittain. Lopulliset tulokset lasketaan vasta maalissa ilmoitettujen moottorituntien mukaan kerrottuna tasoituskertoimilla sekä mystisellä lisäkertoimella, jota ei ilmoiteta etukäteen. Sellaista on tasoituspurjehdus.

ARC avataan virallisesti

Viikonvaihteessa tuuli kääntyi idän ja kaakon puolelle nostaen aallokon, joka aiheutti ikävän edestakaisen swellin Vela Latina -laituriin. Katamaraanit ja yksi trimaran keikkuivat edestakaisin laituriköysien ja ankkureiden tai poijujen välissä nykien epämiellyttävästi. Lankonkeihin piti tehdä toinen toistaan vähemmän elegantteja köysivirityksiä pitämään ne irti betonilaiturista vuorovesihissin noustessa ja laskiessa.

Sunnuntaina satamassa oli vilkasta: ARCin viralliset avajaiset sattuivat heti aamupäivällä juostun maratoonin perään. Satama oli suljettu liikenteeltä, ja juoksijat tulivat tunnelista satama-alueelle, kävivät laiturin puolivälissä kääntymässä kadoten sitten taas kaupungille. ARC-miehistöt odottelivat helteisessä auringonpaisteessa juoksun päättymistä ryhmittäytyneenä kansallisuuslippujensa taakse.

Suomalaisia ryhmittäytymässä lipunnostoon

Suomen lippua kantoi Erika (s/y Tarina) ja Eestin lippua Heimar

Puolenpäivän maissa kulkue lähti Espanjan johdolla muiden maiden seuratessa espanjankielisessä aakkosjärjestyksessä kukin omaa lippuaan kantaen. Sweet Janinan sekamiehistön suomalaisilla oli lievä identiteettikriisi: kenen joukoissa tässä seistään. Suomalaisia oli kuitenkin sen verran ponteva porukka jo ilman meitäkin, että päätimme vahvistaa heti kaksihenkisen Eslovenian jälkeen marssivaa Estonian kolmen hengen joukkuetta, jonka perässä seurasivat Finlandian tiiviit rivit.

Estonia ja Finlandia peräkkäin, taustalla Estados Unidosin tähtilippu

Virallisten tervetuliaispuheiden jälkeen liput nostettiin aitoespanjalaiseen tyyliin äänekkään ilotulituspaukkeen säestyksellä. Avajaisten jälkeen seurasi Don Pedron järjestämä värikäs kansainvälinen jollakisa ynnä muita aktiviteetteja, joihin miehistöt olivat ilmoittaneet joukkueita etukäteen, ja lopuksi barbecue-illallinen Texaco-aseman laiturissa.

Erika odottaa merkkiä lipunnostoon

kuvateksti: Ollin ja Aigin avajaisposeeraus

Sympaattisella Don Pedrolla oli järjestelyjen keskellä aikaa pysähtyä kuvaan ja vielä kiittää kuvaajaa kädestäpitäen

Varsin sosiaalisen viikonlopun jälkeen puosu päätti vaihtaa lankongin päässä olevan ”Welcome Aboard” -mattomme versioon ”No Entry”, sillä maanantaina jatkui arki ja valmistelujen loputon työlista. Volvo-Pentan koneet ja Northern LIghts -dieselgeneraattori saivat uudet öljyt ja suodattimet. Kipparin viidentoista sanan hätäespanja riitti mainiosti kommunikointiin yksikielisen, mutta oikealla asenteella toimivan huoltomiehen kanssa; saatiinpa hankituksi jopa puuttuvat varasuodattimet generaattoria varten.

Iltapäivällä muonituspartio palasi Hiper-Dinosta ensimmäisen toimituserän kanssa. 1200 litraa vettä ja muita juomia siirtyi ketterästi lankonkia pitkin peräkannelle peittäen sen kokonaan. Laatikot ja muut pakkaukset purettiin, jokainen pullo ja tölkki kasteltiin tai pyyhittiin Heimarin ihmeaineella ja pakattiin suunnitelman mukaisiin säilytyspaikkoihin, joita isossa katissa on runsaasti. Silti ihmetytti, miten vaivattomasti valtava määrä tavaraa katosi kaappeihin ja punkkien alle. Alkoi spekulointi sillä, miten paino vaikuttaa veneen käyttäytymiseen, saadaanko alus lateraaliseen tasapainoon, ja miten vältetään etu/takapainoisuus. Periaatteessa kannattaisi ostaa Kanarialta niin paljon säilyvää provianttia kuin järkevästi saa kulkemaan, koska kertovat kauppojen olevan Karibialla harvassa ja kalliita.

Osa aluksen juomavarannosta, joka on laskettu varmuuden vuoksi 26 vuorokaudeksi

Hikisen maanantain päätteeksi päätettiin myöntää Heimarille vapaailta ja syödä illallinen läheisessä Tapas-Barissa. Paikallisen perinneruoan, talon jumalaisen erikoisjälkiruoan ja parin Carlos Primeron jälkeen pojat siirtyivät Tropicalin alakerran baariin, josta palasivat neljän aikoihin aamulla. Sielläkin oli kuulemma hyvät mojitot.

Seuraavaksi alkaa ruokatavaroiden rahtaus, joka tapahtunee kolmessa erässä. Pakkaamiseen sopivia muovilaatikoita on jo hankittu. Viinipullojen pakkaamiseen neuvottiin provisioning-seminaarissa näppärä tapa: leikataan vesipullosta kaula ja työnnetään viiniruukku sinne ja pinoon. Tämä tieto tosin tuli liian myöhään, koska kaikki tähän mennessä tyhjennetyt vesipullot on tietenkin kääritty laulaen rullalle ja kierrätetty roskiin.

Loppuviikkoa kohti vauhti satamassa kiihtyy, ja ruokakaupoissa alkaa olla tiivistä. Jo tänään keskiviikkona oli Hiper-Dinossa loputtoman pitkät jonot ja kaikilla jonottajilla monta kärryllistä tavaraa. Liikkeet tehnevät merkittävän osan vuotuisesta tilistään ARCin lähtöviikolla.

Tänään alkoi vihdoin tulla selvyyttä Volvo-Pentan elektroniikkakäyttöihin, jotka ovat vilkutelleet vihreitä ja punaisia valojaan jo monta viikkoa niin että ne on pitänyt teipata peittoon. Lisäksi toisesta koneesta on joskus irronnut kontrolli tyystin sopivasti yllättävässä tilanteessa – viimeksi pysäköitäessä Las Palmasissa laituriin – aiheuttaen vauhdikkaita ja hauskoja vaaratilanteita. Lisämausteena ilmiöön kuuluu vielä toisen koneen kieltäytyminen silloin tällöin käynnistymästä purjeita laskettaessa, kunnes järjestelmä on nollattu moottorin pääkytkimestä ja tehty muutama muu omituinen rituaali samalla loitsuja lukien. Veneestä ei jostain syystä löydy minkäänlaista manuaalia tähän laitteeseen, jonka varsinaisen työyksikön kannen alta paljastuu mystinen digitaalinäyttö sekä lisää käyttö- ja kalibrointinäppäimistöä. Härvelin tarkoitus on mahdollistaa koneiden käytön hallinta kahdesta ohjauspisteestä sähköisillä vivuilla, jotka on yhdistetty koneiden kaasu- ja vaihdevaijereita työnteleviin servopurkkeihin. Tähänasti tapaamamme huoltoasiantuntijat Välimerellä ja Kanarialla ovat vain kohautelleet olkapäitään ja levitelleet käsiään laitteen pysyvän jouluvalaistuksen edessä. Mutta kipparin keksittyä soittaa Volvo-Pentan suomalaiselle maahantuojalle, sieltä löytyi puhelimeen surffarituttu vuosien takaa, ja asiat alkoivat edetä. Pian sieltä soitti takaisin kaveri, joka selvästikin ymmärsi ko. laitteen sielunelämää ja auttoi meitä etenemään oikeaan suuntaan vian löytämiseksi. Kunhan vielä manuaali saadaan imuroiduksi netistä, alkavat virhekoodit ja muut salat selvitä, näin ainakin me ikuiset optimistit uskomme… Meriterveiset sekä kiitokset avusta ja asiallisesta palveluasenteesta Calle Nymanille ja Simo Salolle Volvo-Pentaan.

Ja lopuksi, koska sitä paljon kysytään: Heimarin keskiviikon illallinen oli tuoreista keitetyistä punajuurista tehty salaatti, jossa oli lisäksi pieniä perunoita, turkkilaisia papuja, punasipulia, paistettuja chorizo-viipaleita, kapriksia varsineen, keitettyä kananmunaa ja balsamicoetikka-oliiviöljykastike, päälle vielä anjovista ja sinihomejuustoa; sitten serranokinkulla, grillatulla paprikalla ja purjosipulilla täytettyjä tortellineja, gaspacho-kastiketta sekä vielä päälle persiljaa ja paljon henkeä sekä viiniksi Coto Rosado.

Jälkiruoaksi tarjottu tuoreesta punaisesta kaktuksenhedelmästä puristetulla mehulla höystetty mieto mojito maistui myös erinomaisen hyvältä.