Viimeisen purjehduspäivän koitto 12.12.

Seuraavana iltapäivänä saatiin vielä 2,5-kiloinen mahi-mahi ja puolitoistakiloinen barracuda, joten tuoreessa kalassa pysyttiin loppuun asti.

Ennusteiden mukaisesti tuuli alkoi vähitellen heikentyä ja aallokko vaimeta. Miehistöhytin suihkussa pystyi jo seisomaan pitämättä seinistä kiinni. Loppumatka tehtiin täysin purjein, jonkin aikaa spinaakkerillakin ja lopulta koneilla, kun veto loppui purjeista lähes kokonaan.

Martiniquen saari nousi ensimmäisenä näkyviin styyrpuurissa lähestyttäessä St. Lucian pohjoiskärjessä olevaa reittipistettä. Ensimmäiset operaattorit tulivat kantaman päähän, ja puhelinpaniikki alkoi. Pari päivää oli jo spekuloitu sillä, ehdittäisiinkö maaliin valoisana aikana – nyt näytti siltä, että perille päästäisiin juuri kun pimeä laskeutuu.

Tuuli virisi uudelleen auringon laskiessa tiistaina juuri kuin kiersimme saaren luoteispuolelle. Maalilinjaa ei näkynyt, mutta toimitsijavene piti kiitettävästi radioyhteyttä saapuviin veneisiin ja näytti jopa hakuvalolla suuntaa. Kuvausveneen pörrätessä ympärillä Sweet Janina lipui täysin purjein maaliin, sai äänimerkin ja viralliset onnittelut ARC-radiolta sekä epävirallisemman tervehdyksen yläkerrasta vuolaan sadekuuron muodossa. Miehistö laski ripeästi purjeet ja valmistautui ankkurointiin. Laituripaikkaakin tarjottiin, mutta pimeässä satamassa pyöriminen ei houkutellut – ehtisihän sinne seuraavan päivän valossakin. Laskettiin siis ankkuri Rodney Bayn hiekkarannan edustalle ja ryhdyttiin ihmettelemään tilannetta. Heimar poksautti magnum-pullon ja toisenkin; onniteltiin toisiamme. Outo hiljaisuus vallitsi veneen ollessa ensimmäisen kerran kuuteentoista päivään paikallaan tyyntyneellä lahdella. Vaimea steel pan -reggae kantautui satamasta, puhelimet tikittivät perilletuloviestejä ystäville ja tutuille.

Varsinaiset tulojuhlat alkoivat seuraavana päivänä, kun aamu-uinnin ja aamiaisen jälkeen siirryttiin marinaan. ARC-berthing opasti meitä radiolla peruuttelemaan A- ja B laitureiden väliin – muiden kattien paikat olivat joko ulkopuolella tai kauempana marinan eteläpuolen laitureissa. Mandy oli säästänyt kymmenen metriä leveää aisapaikkaa aivan päälaiturin juuressa ilmoittaen muille vastaanottajille, että vain J suostuisi ajamaan isolla veneellä moiseen läpeen. Siihenhän Sweet Janina taitettiin paraatipaikalle, ARCin jo tutut tytöt halasivat kipparin ja miehistön, ja samantien oli kaikilla kylmät rum punch -mukit käpälissä. Olo oli lievästi sanottuna helpottunut ja vapautunut.

Virallinen päätösposeeraus Rodney Bayn marinan paraatipaikalla

Pari tuntia kestäneiden maahantulomuodollisuuksien lomassa kippari ehti istahtaa TapsaT:n kanssa terassille järjestämään kaikki matkan aikana tarpeettomasti kärjistyneet pienet erimielisyydet asiallisella keskustelulla oikeaan asentoon parin pina coladan väliin. Sitten kokoonnuttiin keulakannelle viralliseen päättäjäiskuvaan, minkä jälkeen miehistö heitti kipparinsa juuri vaihdettuine vaatteineen satama-altaaseen.

Virallinen maaliintuloaika oli 18:15:15 paikallista aikaa (UTC-4); purjehdus kesti 16 päivää, 9 tuntia, 15 minuuttia ja 15 sekuntia. Merimaileja gps-trippiin kertyi 2865. Sijoitus jäänee multihull-luokassa noin puoleen väliin, missä ei ole kehumista, mutta kisamenestys ei alunperinkään ollut varustamon päätavoite. Nyt tiedettäisiin siitäkin osastosta paljon enemmän. Vene ja ennenkaikkea miehistö tulivat kuitenkin ehjinä perille aikaan, joka oli päivää lyhyempi kuin kipparin alkuperäinen arvio.

Valtameripurjehduksesta ja yhdessäolosta merillä opittiin kaikki paljon uusia asioita. Kokemus on sen kokoinen, että sen sulattamiseen menee jonkin aikaa. Kaikkiaan seilattiin tällä reissulla lähes 4500 mailia ja käytiin viidessätoista satamassa.

Kippari ja kipparska kiittävät varustamoa luottamuksesta ja ainutlaatuisesta tilaisuudesta ylittää valtameri isolla katilla tutussa seurassa sekä miehistöä oikealla hengellä ja asenteella tehdystä yhteistyöstä ynnä kaikesta hauskanpidosta ja hyvin syömisestä. On ollut hienoa seurata, miten alunperin varsin vähäisellä keskimääräisellä purjehduskokemuksella varustettu miehistö on kasvanut täysin merikelpoiseksi joukkueeksi, jolla nyt voisi jo haastaa luokan kärkipäänkin veneitä.

Kiitokset myös lukijoille yli 7500 käynnistä näillä blogisivuilla tähän mennessä sekä kommenteista ja sähköpostiviesteistä, jotka ovat edelleen tervetulleita osoitteeseen jmharju(@)fastmail.fm.

Näihin kuviin ja tunnelmiin St. Lucian saarelta päätämme tämän matkakertomuksen. Keskitymme Karibian lämmössä turismiin sekä odottamaan Adeian maaliintuloa ja drinkkejä, joista sen omistajan Chrisin ja kipparin Evanin kanssa lyötiin lähtiessä vetoa….

Sweet Janina Rodney Bay Marinassa. Perspektiiviä antaa vieressä oleva Sweden Yachts 42.

(Sweet Janina omistajineen jää Karibialle valtaosan miehistöstä palatessa 20.12. jouluksi kotiin.)

Veneen purjevarustus toimii – mitä nyt yksi isopurjeen ratsastajista irtosi kumiköysivirityksestään. Purjetta laskettiin sen verran, että vaunu saatiin uudelleen solmituksi purjeen silmukkaan. Muun tekniikan kanssa sen sijaan riittää pientä riesaa: Northern Lightsin dieselagregaatti ryhtyi pysähtelemään pahaenteisesti. Syy löytyi lopulta sulakerasiasta, jossa tärinä oli ravistanut liittimiä irti ja poikki. Generaattori toimii taas, eikä pääkoneita ole tarvinnut alkumatkan tyynien jälkeen käynnistää kertaakaan.

Perjantain vastaisena yönä (pimeällähän kaikki tapahtuu) Raymarinen plotterinäytöistä ja autopilotista hävisivät kaikki tuulitiedot ja niiden perusteella laskettavat muutkin arvot. Ilmeisesti liityntäpurkki, joka sovittaa Brookes & Gatehousen Hercules- mittaristolta tulevat NMEA-koodatut tiedot Raymarinen ymmärtämään Seatalk-väylään, oli pimentynyt tyystin. Kumpikin järjestelmä toimii erikseen, mutta toisistaan tietämättä. Pian alkoi myös Furunon mob- toiminnolla varustettu VHF-radio valittaa äänekkäästi paikkatiedon puuttumista.

Interface-purkille ei edes kaiken kokenut entinen tietokonerasvari mahtanut mitään. Kipparin mieleen nousi dejavú-elämys vuosikymmenten takaa kaupallisen korkeakoulun tietokonesalista, jossa Tapsa K. aikoinaan vietti parisen viikkoa samanlaisessa asetelmassa kuin maatessaan nyt vyötäröä myöten veneen karttapöydän elektroniikkakaapissa, jonka uumenista kuului vaimeata jupinaa ja uhkauksia heittää isommilla työkaluilla ulkopuolella nerokkaita kommentteja esittävää yleisöä.

Loppumatkan ajan siis tuulitiedot näkyvät vain B & G:n mittareiden näytöllä eikä autopilotti osaa ohjata tuulikulman mukaan. Näinkin tietysti pärjätään hyvin vahtimalla vähän tarkemmin tuulen suunnan muutoksia.

Lauantai kului siis rutiininomaisesti purjehtimalla. Pyydyksiimme iski kaksikin kalaa, mutta molemmat pääsivät irti. Harjoittelimme kuitenkin niiden kanssa tehokkaasti proseduureja, joten kun kolmas kala isiki juuri ennen upean päivän kallistumista auringonlaskuun, tapahtui kaikki sulavasti. Kippari vetäisi Sweet Janinan käsijarrukäännöksellä virsikirjalta piihin, treenattu kalastusteam väsytti kalan veneen perään, koukkasi sen nostokoukkuun ja pianpa valokuvaajia odotti voitonriemuinen asetelma, jossa poseerasivat Heimar ja 6,5 kiloinen mahi-mahi eli dorado, jota Välimerellä myös delfiinikalaksi sanotaan. Otettiin peijaisryypyt, ja ruokalistan pääruokaosio meni taas kerran uusiksi.

Heimar ja mahi-mahi (Heimar oikealla)

Illalliseksi nautimme viikonlopun kunniaksi Heimarin valmistamaa sushia, jossa oli taskurapua, kurkkua, paahdettuja sesaminsiemeniä ja sushiriisiä nori-merilevään käärittynä, maustettuna maldon-suolalla, sokerilla ja mirin-viinietikalla, wasabia, marinoitu inkivääriä, soijakastiketta ja tietenkin jääkylmää vodkaa. Pääruoaksi oli siis kaksi tuntia sitten pyydettyä mahi-mahia paistettuna voissa, suolaa, pippuria, sitruunamehua ja suolavedessä keitettyä kukkakaalia al dente kirkastetun voin, parmesan-juuston ja kylmän rosé-viinin kera.

Paras sushiravintola ainakin tuhannen kilometrin säteellä

Sunnuntaina aamupäivällä SJ:n ompeluseura sai työnsä päätökseenl, ja korjattu spinaakkeri oli valmis koelentoon. Sitä ennen piti vielä äheltää 200-neliöinen vaate peräkannelta alkaen sukkaansa siten, ettei purje jäisi kierteille eikä myöskään sukan nosto/laskuköysi purjeen ympärille. Lopulta makkara saatiin trampoliinille, köydet kiinni kulmiin ja ylös. Ja katso: Sinisen Enkelin kolmas tuleminen voitiin dokumentoida valokuviin. Siisti teipattu sauma ei juurikaan vetänyt ryppyyn, ja myös sivukantit oli ommeltu suoraan. Satikka nousi puolitoista solmua ja tunnelma kohosi vähintään samaa tahtia. Juuri sopivasti eteemme sattui isompi metronomi (Google Earth veikkasi sitä HR 48:ksi eli juuri sellaiseksi, jota purjehtijaystävämme Ilkka aamurukouksessaan pyytää eteensä), joka näkyi ajavan virsikirjalla. Sinisen Enkelin kosto iski siihen hyytävästi, ja vene jäi parissa tunnissa kauas itäiseen horisonttiin.

Sinisen Enkelin kolmas tuleminen

Riemua ei kuitenkaan kestänyt kuin viisi ja puoli tuntia, jona aikana kyyti kyllä oli menevää. Vahdissa ollut kipparska huomasi teipatussa korjaussaumassa alkavan repeämän, jota ihmeteltiin puoli tuntia. Sitten päätettiin ottaa purje mieluummin hyvässä järjestyksessä alas kuin joutua keräämään se taas osina veneen alta tai saalingeista. Meno jatkui virsikirjalla, ja spinaakkerin kohtalosta yritettiin löytää positiivisia puolia.

Tuuli alkoi osoittaa pysyvämpiä kevenemisen oireita. Samaa suuntausta oli kannatettu myös ARCin lähettämässä sääennusteessa. Kuten aiemmin on todettu, tuuli on vaihdellut 8 ja 14 m/s välillä varsin joustavasti, mutta nyt alkoivat yli kymmenenmetriset puuskat jäädä kokonaan pois. Aallokkokin vaimeni vähitellen, reivit poistettiin, ja leppoisa tunnelma vallitsi peräkannella. Joku valkoviinipullokin taidettiin siinä avata illan ratoksi. Kalastusteamille vihjailtiin, että tuore sashimi maistuisi hyvin alkuruoaksi, kun taas jouduttaisiin syömään illalliseksi nyt jo vuorokauden vanhaa mahi- mahia. Ja niinhän siinä kävi, että jokseenkin täsmälleen samaan aikaan ennen auringonlaskua räikkä lauloi taas, ja kaksikiloinen tonnikala ilmoittautui Heimarin fileerausveitsen käsittelyyn. Sen parhaista selkäfileepaloista syntyi oivallinen sashimi, joka nautittiin sipulin, maustekurkun, balsamicon, jalapenon ja wasabin kanssa. Että osaa täysin raaka kala olla tuoreena jumalaisen hyvää!

Kalastusteamin poseeraus irtoaa jo rutiinilla

Tonnikalafilee saa kyytiä mestarin käsissä

6.12.: Heimar kaataa juhlajuomaa laseihin

Harvemmin on itsenäisyyspäivää vietetty yhtä hienossa säässä kuin tällä kertaa. Kuohujuomalasit kohotettiin asiaankuuluvan hartaan tunnelman vallitessa ja Sibeliuksen soidessa ulkokaiuttimista. Kiitokset kaikille itsenäisyyspäivätervehdyksen lähettäneille ja erityisesti Lauttasaaren ARC-teamille, jonka viestin kirvoittamana järjestävä seurakin lähetti onnitteluviestin kaikille suomalaismiehistöille.

Heimar, Olli ja Tapsa T kohottavat maljan Suomen itsenäisyydelle. Yleensä juhlamalja juodaan seisaaltaan, mutta valtameren aallokossa joutuu myöntämään vapauksia, joita ei pidä tulkita epäkunnioittaviksi.

Merivahti valppaana: myös Tapsa K kohottaa juhlamaljan

Seuraavana päivänä juhlat jatkuivat Ollin synttäreillä. Ainoa samana vuonna syntyneen kipparin mieleen tullut asia puosun ikävuosien määrästä oli 56 kilobitin modeemi: aikanaan kova sana ja tekniikan viimeistä huutoa, sittemmin jo toisenkin sukupolven ohittama, mutta vieläkin käypää kamaa ainakin joissain hommissa….

Syntymäpäiväonnittelut: Tapani T. (oik.) ja Olli, 56 v.

Olli sai lahjaksi näköispatsaan

Synttäreiden kunniaksi illalliseksi oli Ollin toivomuksesta Tuomaksen katkarapurisoton ainakin toinen tuleminen: riisiä, sipulia, valkosipulia, parsaa, kuorittuina pannulla paistettuja katkarapuja, limettimehua, valkoviiniä, sherryä ja vielä final touchina veneen aiemmilta retkiltä kaappiin jäänyt Tunisian viimeinen kosto: perperi-harissa.

Jo ylityksen alkuvaiheessa muutettiin vahtivuorolistaa siten, että jokaisessa neljässä parivahdissa on ainakin yksi rutinoidumpi keittiöhenkilö. Varsinaisten aterioiden eli aamiaisen ja illallisen valmistus Heimarin tekemän perusruokalistan ja siihen liittyvän ohjeistuksen perusteella on jaettu neljän vahdin kesken siten, että keittiövuorossa oleva vahti ehtii hoitaa myös ateriatarjoilun ja tiskin ennen merivahtinsa alkua. Lounas toimii joko itsepalveluna tai ex tempore in cognito -pohjalta. Käytännössä lista pyörähtää siten, että jokainen vahti hoitaa joka neljäs päivä kaksi ateriaa peräkkäin.
Meillähän on edelleen käytössä siirtopurjehduksella hyväksi havaittu systeemi, jossa merivahtivuorot ovat yöllä kolmen ja päivällä neljän tunnin mittaisia, jolloin vuorojen kelloajat vaihtuvat päivästä toiseen ilman lyhyempiä ns. koiravahteja. Keittiövuorojärjestelyn tarkoituksena on vapauttaa Heimar jatkuvasta keittiövastuusta ajamaan myös venettä keskellä yötä siinä kuin muutkin.

Kiitämme lämpimästi saamistamme kommenteista ja emaileista – niistäkin, joissa epäillään ettemme ymmärrä ajaa maalia kohti, vaan kruisailemme auringossa leveysasteista päätellen sinne tänne.
Aiemminkin on todettu, ettei täysin myötäiseen ajaminen parikymmentä astetta shiftaavissa 16 m/s puuskissa ja nelimetrisessä aallokossa ole katamaraanilla ehkä luontevin tapa edetä. Myötätuulipurjevarustuksemme on kevyemmän kelin kamaa, ja peruspurjein ajettaessa ns. virsikirja ilman puomia on näissä keleissä jonkin verran epästabiili viritys, varsinkin kun isopurjeen puomia ei voi jalustaa yhtä ulos kuin yksirunkoisissa, joita nimitämme täällä metronomeiksi. Katin takilassahan ei ole peräharusta, koska isopurjeen korkea ahvenselkä ei mahtuisi käännöksissä sen alta. Päävantit on siksi suunnattu varsin taakse, joten ne rajoittavat puomin ja purjeen asentoa myötätuulella. Catanan nerokkaan jalustusjärjestelmän yhdysrakenteisesta preventterijärjestelystä huolimatta isopurjeen ahvenselkä pyrkii puuskissa lerppumaan väärälle puolelle, mikä taivuttaa lattoja ilkeän näköiselle mutkalle. Niinpä kuoppaisella ja puuskaisella kelillä on tyydyttävä leikkaamaan kurssia sen verran sivuun, että keulapurje pysyy vedossa samalla puolella kuin isopurje.

Tänään perjantaina aamulla tuulen hellitettyä vähän jalustimme joutesssamme purjeet virsikirjalle ja aloitimme asymptoottis-kyberneettisen ohjausgeometrian virittelyn. Ensimmäinen huomio oli se, että käsin tarkasti ajamalla homma toimii, mutta autopilotti ei ehdi tuulen suunnan muutoksiin mukaan riittävän nopeasti, ei edes vähän korkeammalla response-asetuksella, kuin mitä olemme ainukaisen pilottimme säästämiseksi käyttäneet. Tämä ei tietenkään riittänyt Tapsa T:lle (dipl.ins.), joka raportoi tunnin kuluttua vahtivuoronsa alkamisesta testijaksonsa tuloksena oikeat parametrit: windwane-asetuksella 172 astetta isopurjeen vastakkaisella puolella, response-arvolla 5 autopilotti ehtii 98-prosenttisesti hätiin tuulen yrittäessä isopurjeen väärälle puolelle. Niinpä kaikkien riemuksi ajamme nyt suoraan kohti St. Luciaa 9-10 solmun nopeudella plotterin povatessa jo alle sadan tunnin saapumisaikoja saaren pohjoiskärjessä olevalle reittipisteelle.

Pikkusuolainen tapas maistuu purjehduksen lomassa

Myös aallokko on yllättävän rauhatonta ja sekaista, ikäänkuin jostain tulisi jatkuva ristiaallokko. Vene kulkee pääosin rauhallisesti kuin kiskoilla, mutta nykii välillä ikävästi sivusuunnassa runkojen osuessa eri tahdissa aaltoihin, mikä aiheuttaa erikoisen näköisiä tanssiaskeleita käveltäessä peräkannella tai pitkin keskikokoisen tanssiravintolan parketin kokoista salongin lattiaa. Ruoanlaittoon ja muihin päivittäisiin puuhiin nelimetrinen aalto tuo muutaman vaikeusasteen lisää, vaikkei vene varsinaisesti kallistelekaan. Lisäksi aallon huipun noustessa sopivalla hetkelllä runkojen välistä se iskee välikanteen juuri salongin ruokapöydän kohdalla. Pöytä ja astiat hypähtävät ylöspäin, jonka jälkeen ruoka ja juoma laskeutuu useimmiten takaisin astioihin.

Muutama delfiiniparvi on nähty ja joitakin lintuja. Suosikkilintumme on AWACSiksi ristitty lokki, jolla on tutka-antennin näköinen pyrstö. Vesipääskyjä ja ulappakiitäjiä on myös bongattu, albatrossia vielä odotellaan. Pieni, valkoinen haikaran näköinen kahlaaja lepäsi yön trampoliiniverkolla ja jatkoi sitten matkaansa ties minne. Valaista ei ole vielä varmaa havaintoa, eikä niitä varsinaisesti toivotakaan näkyvän. Yksi ARC-flotillan veneistä on jo ottanut valaan kanssa yhteen, onneksi vain pienin vaurioin. Toinen kippari kertoo ARCin sivuilla seuranneensa puolen tunnin ajan mastonhuipusta käsin kymmenmetrisen valaan leikkiä veneen keulan alla. Veneestä käsin otus ei ollut nähtävissä.

Pikkujoulusta jäivät mainitsematta piparkakut. Aluksen kummityttö Janina oli paistanut kaikille miehistönjäsenille isot nimikkopossupiparit, joihin oli kirjailtu töpselikärsä ja kunkin etunimi. Ilman säilöntäaineita leivotut maittavat piparit syötiin varmuuden vuoksi jo vähän etukäteen – kiitokset ja terveiset Janskulle!

Puolimatkaa (1350 merimailia) ilmaiseva punainen katkoviiva meressä ylitettiin eilen aamupäivällä. Tänään vietetään itsenäisyyspäivää: ohjelmassa on kipparin ja kipparskan vastaanotto, kuohuviinitarjoilu ja Sibeliusta stereoissa. Juhlapäivän kunniaksi aamiaispaahtoleivän päällä oli hanhenmaksaa.

Viime vuorokauden aikana saatiin vihdoin kaksisatanen rikki: ARCin seurannan mukaan matkaa tehtiin 205 mailia. ARCin sivuilta (tarkemmin: http://arc.worldcruising.com/en/features.asp) löytyy muuten näppärä overlay, jonka avulla päivittäistä kisatilannetta voi seurata varsin havainnollisesti Google Earthin kartan päällä.

Itsenäisyyspäivän aamuvahti: kymmenen solmua

Seurasi pari heikkotuulisempaa päivää; ajettiin välillä jopa koneillakin. Koneiden osalta oli sovittu, että niitä käytetään kisan sääntöjen sallimissa puitteissa pläkästä pois pääsemiseksi, koska paikallaan seisominen olisi vielä tuhoisampaa kuin konetunneista laskettava lisäaika.

Purjeet läiskyivät ja hermot kiristyivät. Lähes koko Itä-Atlantin kattava heikkotuulinen virtaus hyydytti vauhdin ja söi miehistöä. Aiemmin yhteisesti laadittu ja toteutettu strategia kyseenalaistettiin kevyin perustein – tyynessä kelissä oli kaikkien helppo tehdä viisaita ehdotuksia etenemisvaihtoehdoiksi.
No – pienen linjattoman sekoilun jälkeen itäkoillinen ‘trade wind’ virisi aikanaan uudelleen, ja matkanteko normalisoitui reipasvauhtiseksi myötätuulipurjehdukseksi länsilounaaseen. Tuuli yltyi paikoitellen navakammaksi, ja aallon koko kasvoi kaiken aikaa. Ajettiin spinnulla, virsikirjalla tai sivumyötäiseen leikaten, sen mukaan miten tuuli ja aallokon kanssa ristiin osuva maininki sallii. Tropiikin aurinko paistoi lämpimästi. Keulassa trampoliiniverkolla oli mukava lojua tuulen huuhtoessa kroppaa molemmilta puolilta ja katsella syvänsinisen 26-asteisen meriveden syöksymistä yhdeksän solmun nopeudella runkojen välistä. Aamuisin merivahti siivosi verkolta puoli tusinaa sinne yön aikana laskeutunutta lentokalaa.

Torstai-iltana pyydyksiin iski pitkästä aikaa kala: 1,3-kiloinen delfiinikala, josta tuli seuraavaksi päiväksi oivallinen lounas. Puhdetyöosastolla pidettiin Sweet Janinan ompeluseuran perustava kokous, tavoitteena Sinisen Enkelin kolmas tuleminen. Sillä aikaa vene kulki rauhallisesti keulallaan kolmas myötätuulipurje: 250-neliöinen spinnu, Sinivihreä E-kuppi.

Kippari, kitara, taustalla Sinivihreä E-kuppi

Sweet Janinan ompeluseuran perustava kokous: pikku midinetit Tõdu ja Olli

Muuten matka edistyy tasaisesti vuororutiinin tahdittamana. Olemme lauantaina pikkujoulun viettoon valmistauduttaessa seitsemäs multihulleissa ja 65. koko yli 220 veneen listassa. Luokan kärkivene Timaios III parinsadan mailin etumatkalla lienee jo tavoittamattomissa, mutta ainakin 3-4 sijan parannus olisi mahdollisuuksien rajoissa. Nyt sunnuntaiaamuna on matkaa tehty muutamaa tuntia vajaan viikon aikana yhteensä 1100 mailia. Aluksen kelloa siirretään taas keskipäivällä tunti taaksepäin, koska 30. läntinen pituusaste on ylitetty (UTC -2).

Lähtölinjan ylitys sivumyötäisessä

Heti lähdöstä alkoi jokaisen kisakipparin mielipuuha: kanssakilpailijoiden ohitteleminen puolelta jos toiseltakin. Spinnuja ja genaakkereitakin oli monilla ylhäällä, mutta jotenkin tuuli osui niiden välistä Sweet Janinan purjeisiin hyvin, ja suurella massallaan katti liukui peittokohtien ohi juurikaan hidastumatta. Lähtölinjan tuntumassa ajoimme aivan s/y Tarinan vierestä huikkaillen toisillemme hyviä toivotuksia. Kippari nostaa säänpolttamaa Tilley-hattuaan Reijolle, Aulille ja Erikalle (11 v), jotka ovat kolmisin taipaleella.

Veneiden vähitellen hajaantuessa merelle tilanne näytti suhteelisen hyvältä: monirunkoluokan veneiitä ei montaa näkynyt edessäpäin. Tilaa saatuamme nostimme keulalle 300-neliöisen Punaisen Paholaisen, ja purjehdimme tunnelma korkealla Gran Canarian itärantaa eteläkaakkoon päin.

Ennen auringonlaskua tuuli nousi sen verran, että ohuesta kankaasta tehty iso genaakkerimme oli vaihdettava rullagenoaan. Samalla tehtiin jiippi eli myötäkäännös läntisemmälle kurssille ja päätettiin käydä katsomassa, mitä saaren länsipuolen acceleration zonella tapahtuisi. Kanarian saarten itä- ja länsisivuillahan on vyöhykkeet, jossa vallitseva koillistuuli kiihtyy viisi, jopa kymmenenkin metriä normaalivoimakkuudestaan. Matkalla kävi pieni taktinen moka: autopilotti päästettiin ikäänkuin huomaamatta ajamaan tuulikulmalla saaren reunaa taittuvan tuulen mukaan meidät turhan lähelle Gran Canarian etelärantaa, mikä hidastutti vauhtia jonkin aikaa, kunnes jiippasimme taas kurssille kohti etelää.

Täysin Chris Tibbsin lauantaisen ennusteen mukaisesti Gran Canarian lounaispuolella velloi luoteesta päin tuleva raskas maininki, joka yhdessä nousemassa olevan koillistuulen kanssa muodosti levottoman ristiaallokon. Mutta meillähän oli vahtivuoroittain koko yö ja seuraava päivä aikaa miettiä, miten riki saataisiin viritetyksi siten, että vene kulkee hyvin, mutta purjeet ja puomi eivät pidä häiritsevää meteliä. Tosin hyvän illallisen jälkeen maittavaa unta häiritsi huomattavasti enemmän se, että sekainen aallokko löi säännöttömin väliajoin välikanteen kuin paalujuntta.

Päivä valkeni puolipilvisenä, mutta muuttui pian aurinkoiseksi. Tuulen suunta vaihteli koillisen molemmin puolin, mutta se puhalsi siis edelleen takaapäin. Keulaan varustettiin jo edellisenä iltana sukkaansa pujotettu, juuri korjaamolta tullut Sininen Enkeli, 200 neliötä tukevanpuoleista spinaakkerikangasta. Alkoi tasainen matkanteko, arki Atlantilla. Muita veneitä näkyi enää muutama koko päivän aikana; yöllä valoja oli vielä ollut joka puolella.

Ennen auringonlaskua iski paha takaisku: juuri korjattu sininen spinaakkeri katkesi varoittamatta yläkulmastaan ja kaatui mereen veneen eteen ja ui tietysti pohjan alle. Ripeästi toiminut miehistö sai toisen kulman heti irti ja pyydysti pelkästään toisen skuutin varassa uivan purjeen veneen perästä käsin takaisin kannelle, josta se pakattiin keulaluukkuun. Maston huippuun jäänyt nostin, purjeen yläkulma ja sukka saatiin alas sukan alasvetoköysien avulla.

Tällä kertaa purjeen rikkoutumista ei selittänyt mikään muu kuin korjausompeleiden pettäminen maston heilahtaessa ristiaallokossa sivulle ja taaksepäin. Tosituulta oli alta kymmenen metriä sekunnissa, eikä mainittavia puuskia tuntunut. Kippari yritti ruoskia itseään sillä, että taivaallla näkyvien pienten tummien pilvien nostattamia puuskia olisi pitänyt varoa, mutta merivahti kieltäytyi vahvistamasta minkäänlaisten puuskien osumista kohdalle.

Oli miten oli, hiilikuidusta tehty masto, joka on pystyssä kevlarvanttien varassa, on varsinkin katamaraaniin pystytettynä todella jäykkä ja joustamaton kokonaisuus. Keulaharus on sormenpaksuista rodia ja köydetkin kaikki venymätöntä tavaraa. Kun vielä tuplarunko eliminoi kaiken kallistumisen, jolla yksirunkoinen armahtaa purjeita ja rakenteita puuskissa, on kokonaisuus todella merkittävästi jäykempi. Siinä on etunsa, mutta tuulen nousemisen ja puuskien kanssa saa olla varsin tarkkana; purjeiden pienentäminen kannattaa tehdä oppikirjan mukaisesti heti silloin, kuin ensimmäisen kerran tuntuu siltä.

Ensimmäisen kokonaisen merivuorokauden illalliseen mennessä luoteesta tullut vanha maininki oli laantunut ja veneen meno tasaantunut. Heimar tarjosi paistettuja meriahvenfileitä kastikkeella, jossa oli sitruunamehua, kermaa, valkoviiniä, sipulia ja tilliä. Perunoita, haudutettuja porkkanoita, parsakaalia, zucchinia ja parsaa, lisänä vielä guacamole-tyyppinen höyste, jonka hienonnettua avocadoa ja philadelphia-juustoa oli terästetty limetillä, kanarialaisella mojo-mausteella ja tabascolla.

Kuvia tulee nyt vähemmän, koska WordPressin päivittäminen satelliittipuhelimella on raskasta ja hidasta puuhaa. Ensi viikolla tilanne taas oikenee, kun Heli palaa lomiltaan auttamaan päivityksissä.

Tõdu maalaa puomia

Loppuviikko meni samaa rataa kaikenlaista tavaraa roadatessa koko miehistön voimin, säilytystiloja ja kiinnityssysteemeitä viritellessä ja venettä läpikäydessä. Kippari terapoi korkeanpaikan kammoaan nousemalla Sweet Janinan hiilikuituiseen mastoon (25,5m) tutkimaan rikiä ja teippaamaan saalinkeja. Hyvät kuvakulmatkin sieltä oli valokuvaamiseen.

Las Palmasin satama Sweet Janinan mastosta käsin nähtynä

Catman2 ja puolet Sweet Janinasta

Perinteisesti hyvin brittihenkinen ARC-tapahtuma on viime vuosina alkanut laajemmin kiinnostaa myös suomalaisia. Merkkinä siitä oli paikalla ainakin kaksi kotimaisen lehdistön edustajaa tekemässä juttua tapahtumasta yleensä ja siihen osallistuvista suomalaismiehistöistä.

Ari Inkinen VENE-lehdestä haastattelee

Lauantain kipparikokouksessa oli aluksi säätiedotusosio. Englantilaisvoittoinen yleisö räjähti hymyilemään ääneen, kun sääprofeetta Chris Tibbs näytti pohjoisen Atlantin yleissääkartan: Englannin päällä oli valtava maalitaulun näköinen matalapaine. Muuten ARCia ajatellen säätilanne näytti niin hyvältä kuin se yleensä voi eli korkeapainetta ja myötäistä tai sivumyötäistä tuulta olisi luvassa niin pitkälle, kuin ennusteet ulottuvat.

Tiedustelimme lopuksi kokouksen vetäjältä, mitä on tehty turvallisuuden varmistamiseksi ylitettäessä maalilinja St. Lucialla pimeään aikaan navakassa tuulessa. Kippari oli kuullut aiempien ARCien ajoilta kauhutarinoita Rodney Bayn ankkurilahteen viritetystä, lähinnä symbolisesti valaistusta maalilinjasta, jonka takana pyörii purjeitaan laskevia ARC-veneitä sekä valottomia ankkuroituneita aluksia. ARCin edustaja myönsi, että öiseen aikaan linjan näkyvyys on huonompi, koska takaa näkyvät rannan valot, mutta muuta ongelmaa ei kuulemma kukaan ole koskaan raportoinut, joten sellaista ei siis ole. Veneitä on kuulemma aina saapunut yksi tai korkeintaan kaksi kerrallaan, ja tilaa on riittänyt hyvin. Että niin tarkkaan ne palautteet siellä luetaan, terveisiä vain s/y Melinankin miehistölle.

Sweet Janinan peräkannelle ilmestyi torstaina veneen toisesta koneesta puuttuneen lisälaturin sisältävä paketti, sitten perjantaiaamuna kaksi ranskalaista teknikkoa asentamaan lisälaturit uudelleen molempiin koneisiin. Homma alkoikin lupaavasti, ja kiinnityssysteemi näytti hyvältä. Sen asentamisessa tuli kuitenkin mutkia matkaan. Herrat ilmoittivat lähtevänsä kaupungille ostamaan työkaluja ja palasivatkin lounaan jälkeen mukanaan tuliterä kulmahiomakone ja porakone. Meiltä jatkojohdon pummattuaan toinen herroista hävisi rälläkän kanssa styyrpuurin konehuoneeseen. Sieltä alkoi kuulua järkyttävää kirskuntaa, ja luukusta nousi paksu sininen savu. Tapsa K huomautti, että tuo taitaa olla sitä kuuluisaa kallista savua… Catanan mies ilmestyi välillä luukkuun hengittelemään hävitäkseen taas jatkamaan leikkaamista. Starttiin oli enää yksi arkipäivä ja viikonloppu, joten kipparin huolestuneisuus tarttui myös veneen omistajiin sillä seurauksella, että Catanan after-sales -telakalta tuli lopulta paikalle iso päällikkö seuraamaan korjaustöiden etenemistä ja ihmettelemään pitkähköä listaa ongelmista, joista merkittävä osa oli itse asiassa syntynyt veneen viettäessä kuukauden kyseisellä telakalla.

Miehet näyttivät kuitenkin osaavan asiansa, asensivat laturit ja korjasivat samalla muutaman pienemmän ongelman, joiden kanssa oli pitkään ihmetelty. Asentamiseen ja testaamiseen meni kuitenkin vielä koko lauantaipäivä, joten konehuoneiden puhdistaminen jäi vielä sunnuntaiksi eli starttipäiväksi. Hyvissä ajoin pari tuntia ennen starttia vene oli pesty, siivottu ja valmis lähtöön. Viimeisiä valokuvia otettiin kaikkien veneiden miehistöstä, saattajia hyvästeltiin ja jäähyväisiä jätettiin myös ARCin ystävällisille laiturivastaaville.

Saattajat pois laivasta: Aigi, Ritu ja Marje jäivät Las Palmasiin

Naapurimme Adeian kipparin Evanin ja omistajan Chrisin kanssa löimme vielä vedon kierroksesta olutta koko voittajamiehistölle toiseksi jääneen veneen tiloissa. Adeian päästyä sukeltajan avustamana irti poijusta, johon se lähtiessään tarrttui, irrotimme köydet ja – vihdoinkin – ajoimme pienestä lävestä aallonmurtajan läpi merelle tai oikeammin ulompaan satama-altaaseen, jonka ulkopuolella lähtölinja sijaitsisi.

Paikallisten puolustusvoimien ollessa kiinni operaatiossa, jolla afrikkalaisten maihinnousua saarelle pyrittiin ehkäisemään, oli toimitsijaveneeksi hankittu ruotsinlaivan kokoinen lautta Armas. Se asettui satama-altaan aukon toiselle reunalle lähtölinjan yläpääksi, ja toiseen päähän rannalle oli viety pari isoa poijua. Sweet Janina pyöri rannan tuntumassa miehistön merkitessä vielä isopurjeen nostimeen ja reiviköysiin oletusarvoiset reivausasetukset.

Vähitellen veneitä kasautui satamasta kohti lähtölinjaa. Racing- ja Invitational-luokat lähtivät klo 12:40 spinaakkerit pullollaan, ja tunnelma alkoi tiivistyä. Parinsadan veneen yhtäaikainen lähtö on aina näyttävä tapahtuma; kamerat kävivät joka puolella.

Sweet Janinan taktiikka oli välttää yläpään pahin hässäkkä lähtölinjaa osoittavan laivan vieressä, mutta varoa myös tuhoutumasta aallonmurtajan vieressä olevalle alapoijulle. Linjan keskivaiheilla olikin sopivan väljää, tai sitten lukuisat pienemmät veneet antoivat suosiolla tilaa lentopallokentän kokoiselle purrellemme. Vedimme genoan ulos juuri ennen kello 13:n starttipaukkua ja purjehdimme jokseenkin vapaasti lähtölinjan poikki. Valtameren ylitys oli alkanut.

Veneiden sijoituksia leikkimielisessä ARC-kisassa voi seurata osoitteessa www.worldcruising.com, josta löytyvät tapahtuman taustatiedot sekä kohta “visit the ARC event website”. Siellä on karttakuvaa flotillan sijainneista sekä päivittäin ylläpidettävä lista kaikkien veneiden senhetkisestä sijoituksesta. Listan voi sortata myös luokittain. Lopulliset tulokset lasketaan vasta maalissa ilmoitettujen moottorituntien mukaan kerrottuna tasoituskertoimilla sekä mystisellä lisäkertoimella, jota ei ilmoiteta etukäteen. Sellaista on tasoituspurjehdus.

Sunnuntaina satamassa oli vilkasta: ARCin viralliset avajaiset sattuivat heti aamupäivällä juostun maratoonin perään. Satama oli suljettu liikenteeltä, ja juoksijat tulivat tunnelista satama-alueelle, kävivät laiturin puolivälissä kääntymässä kadoten sitten taas kaupungille. ARC-miehistöt odottelivat helteisessä auringonpaisteessa juoksun päättymistä ryhmittäytyneenä kansallisuuslippujensa taakse.

Suomalaisia ryhmittäytymässä lipunnostoon

Suomen lippua kantoi Erika (s/y Tarina) ja Eestin lippua Heimar

Puolenpäivän maissa kulkue lähti Espanjan johdolla muiden maiden seuratessa espanjankielisessä aakkosjärjestyksessä kukin omaa lippuaan kantaen. Sweet Janinan sekamiehistön suomalaisilla oli lievä identiteettikriisi: kenen joukoissa tässä seistään. Suomalaisia oli kuitenkin sen verran ponteva porukka jo ilman meitäkin, että päätimme vahvistaa heti kaksihenkisen Eslovenian jälkeen marssivaa Estonian kolmen hengen joukkuetta, jonka perässä seurasivat Finlandian tiiviit rivit.

Estonia ja Finlandia peräkkäin, taustalla Estados Unidosin tähtilippu

Virallisten tervetuliaispuheiden jälkeen liput nostettiin aitoespanjalaiseen tyyliin äänekkään ilotulituspaukkeen säestyksellä. Avajaisten jälkeen seurasi Don Pedron järjestämä värikäs kansainvälinen jollakisa ynnä muita aktiviteetteja, joihin miehistöt olivat ilmoittaneet joukkueita etukäteen, ja lopuksi barbecue-illallinen Texaco-aseman laiturissa.

Erika odottaa merkkiä lipunnostoon

kuvateksti: Ollin ja Aigin avajaisposeeraus

Sympaattisella Don Pedrolla oli järjestelyjen keskellä aikaa pysähtyä kuvaan ja vielä kiittää kuvaajaa kädestäpitäen

Varsin sosiaalisen viikonlopun jälkeen puosu päätti vaihtaa lankongin päässä olevan “Welcome Aboard” -mattomme versioon “No Entry”, sillä maanantaina jatkui arki ja valmistelujen loputon työlista. Volvo-Pentan koneet ja Northern LIghts -dieselgeneraattori saivat uudet öljyt ja suodattimet. Kipparin viidentoista sanan hätäespanja riitti mainiosti kommunikointiin yksikielisen, mutta oikealla asenteella toimivan huoltomiehen kanssa; saatiinpa hankituksi jopa puuttuvat varasuodattimet generaattoria varten.

Iltapäivällä muonituspartio palasi Hiper-Dinosta ensimmäisen toimituserän kanssa. 1200 litraa vettä ja muita juomia siirtyi ketterästi lankonkia pitkin peräkannelle peittäen sen kokonaan. Laatikot ja muut pakkaukset purettiin, jokainen pullo ja tölkki kasteltiin tai pyyhittiin Heimarin ihmeaineella ja pakattiin suunnitelman mukaisiin säilytyspaikkoihin, joita isossa katissa on runsaasti. Silti ihmetytti, miten vaivattomasti valtava määrä tavaraa katosi kaappeihin ja punkkien alle. Alkoi spekulointi sillä, miten paino vaikuttaa veneen käyttäytymiseen, saadaanko alus lateraaliseen tasapainoon, ja miten vältetään etu/takapainoisuus. Periaatteessa kannattaisi ostaa Kanarialta niin paljon säilyvää provianttia kuin järkevästi saa kulkemaan, koska kertovat kauppojen olevan Karibialla harvassa ja kalliita.

Osa aluksen juomavarannosta, joka on laskettu varmuuden vuoksi 26 vuorokaudeksi

Hikisen maanantain päätteeksi päätettiin myöntää Heimarille vapaailta ja syödä illallinen läheisessä Tapas-Barissa. Paikallisen perinneruoan, talon jumalaisen erikoisjälkiruoan ja parin Carlos Primeron jälkeen pojat siirtyivät Tropicalin alakerran baariin, josta palasivat neljän aikoihin aamulla. Sielläkin oli kuulemma hyvät mojitot.

Seuraavaksi alkaa ruokatavaroiden rahtaus, joka tapahtunee kolmessa erässä. Pakkaamiseen sopivia muovilaatikoita on jo hankittu. Viinipullojen pakkaamiseen neuvottiin provisioning-seminaarissa näppärä tapa: leikataan vesipullosta kaula ja työnnetään viiniruukku sinne ja pinoon. Tämä tieto tosin tuli liian myöhään, koska kaikki tähän mennessä tyhjennetyt vesipullot on tietenkin kääritty laulaen rullalle ja kierrätetty roskiin.

Loppuviikkoa kohti vauhti satamassa kiihtyy, ja ruokakaupoissa alkaa olla tiivistä. Jo tänään keskiviikkona oli Hiper-Dinossa loputtoman pitkät jonot ja kaikilla jonottajilla monta kärryllistä tavaraa. Liikkeet tehnevät merkittävän osan vuotuisesta tilistään ARCin lähtöviikolla.

Tänään alkoi vihdoin tulla selvyyttä Volvo-Pentan elektroniikkakäyttöihin, jotka ovat vilkutelleet vihreitä ja punaisia valojaan jo monta viikkoa niin että ne on pitänyt teipata peittoon. Lisäksi toisesta koneesta on joskus irronnut kontrolli tyystin sopivasti yllättävässä tilanteessa – viimeksi pysäköitäessä Las Palmasissa laituriin – aiheuttaen vauhdikkaita ja hauskoja vaaratilanteita. Lisämausteena ilmiöön kuuluu vielä toisen koneen kieltäytyminen silloin tällöin käynnistymästä purjeita laskettaessa, kunnes järjestelmä on nollattu moottorin pääkytkimestä ja tehty muutama muu omituinen rituaali samalla loitsuja lukien. Veneestä ei jostain syystä löydy minkäänlaista manuaalia tähän laitteeseen, jonka varsinaisen työyksikön kannen alta paljastuu mystinen digitaalinäyttö sekä lisää käyttö- ja kalibrointinäppäimistöä. Härvelin tarkoitus on mahdollistaa koneiden käytön hallinta kahdesta ohjauspisteestä sähköisillä vivuilla, jotka on yhdistetty koneiden kaasu- ja vaihdevaijereita työnteleviin servopurkkeihin. Tähänasti tapaamamme huoltoasiantuntijat Välimerellä ja Kanarialla ovat vain kohautelleet olkapäitään ja levitelleet käsiään laitteen pysyvän jouluvalaistuksen edessä. Mutta kipparin keksittyä soittaa Volvo-Pentan suomalaiselle maahantuojalle, sieltä löytyi puhelimeen surffarituttu vuosien takaa, ja asiat alkoivat edetä. Pian sieltä soitti takaisin kaveri, joka selvästikin ymmärsi ko. laitteen sielunelämää ja auttoi meitä etenemään oikeaan suuntaan vian löytämiseksi. Kunhan vielä manuaali saadaan imuroiduksi netistä, alkavat virhekoodit ja muut salat selvitä, näin ainakin me ikuiset optimistit uskomme… Meriterveiset sekä kiitokset avusta ja asiallisesta palveluasenteesta Calle Nymanille ja Simo Salolle Volvo-Pentaan.

Ja lopuksi, koska sitä paljon kysytään: Heimarin keskiviikon illallinen oli tuoreista keitetyistä punajuurista tehty salaatti, jossa oli lisäksi pieniä perunoita, turkkilaisia papuja, punasipulia, paistettuja chorizo-viipaleita, kapriksia varsineen, keitettyä kananmunaa ja balsamicoetikka-oliiviöljykastike, päälle vielä anjovista ja sinihomejuustoa; sitten serranokinkulla, grillatulla paprikalla ja purjosipulilla täytettyjä tortellineja, gaspacho-kastiketta sekä vielä päälle persiljaa ja paljon henkeä sekä viiniksi Coto Rosado.

Jälkiruoaksi tarjottu tuoreesta punaisesta kaktuksenhedelmästä puristetulla mehulla höystetty mieto mojito maistui myös erinomaisen hyvältä.

Maanantai-aamuna 13.11. alkoi vilske Texacon laiturissa. Hyvin monet alukset pyrkivät tulemaan satamaan polttoainelaiturin kautta, jotta ei tarvitse enää starttiaamuna jonottaa tankille. Notoorinen ja sympaattinen Don Pedro singahteli polttoainepumppujen ja myymälänsä välillä vastaillen tulijoiden kysymyksiin ja auttaen veneiden köysissä, ehtien siinä välissä kirjoittaa Sweet Janinan kipparillekin puhelinnumerot purjekorjaamoon ja Volvo-Penta -huoltoon. ARC- toimistokin oli juuri avattu. Sieltä käytiin kertommassa, että Muelle Vela Latinan allasta juuri tyhjennetään vastaanottamaan ARCin kaikki monirunkoiluokan osanottajat. Jouduimme viivähtämään odotuslaiturissa jonkin aikaa, minkä jälkeen siirryttiin aallonmurtajan ulkopuolen kautta pieneen satama-altaaseen, jossa toimi Club Vela Latina – niminen paikallinen perinnepursiyhdistys. Vietimme ensimmäisen vuorokauden kylkikiinnityksessä altaan reunalla, johon köydet viritettiin mahdollisimman viistoon, jotta laskuvesi ei kiristäisi niitä liikaa.

Vela Latina trailerilla, Sweet Janina oikealla

Tiistaiaamuna alkoi varsinainen katamaraanien paimennus Club Vela Latinan altaaseen. Meille kerrottiin alunperin, että yhdeksältä aamulla tulevat ARCin laiturivastaavat ohjeistamaan kattien siirtymisen ankkuri- ja poijukiinnitykseen altaan toiselle puolelle. Todellisuudessa puuha jatkui pitkälle iltapäivään, ja miehistömme keräsi pr-pisteet ARCin järjestelyvastaavien kirjoihin auttamalla köysissä sekä rannalla että veneiden päällä ja myös viemällä poijuköysiä ja työntämällä 40-hevosvoimaisella pikkujollallamme veneitä sivutuulessa kyljestä tiukempaan pakettiin. Tapsa T. teki ansiokkaan noin nelituntisen tingin jollan ratissa helteisessä auringonpaisteessa, muut pyörivät laiturilla ja veneissä. Kun tarvittiin kuski pysäköimään Simpatico-niminen pienempi Catana, jonka kippari oli muualla, lähestyivät laiturivastaavat määrätietoisesti Sweet Janinaa ilmoittaen, että nyt tarvitaan vapaaehtoinen. Niinpä kippari joutui puikkoihin Mandyn lähtiessä mukaan tulkiksi, koska venevahdiksi jätetty kaveri ei puhunut muuta kuin espanjaa.

Teeritapsa ja Manolo puskevat jollilla, Heimar auttaa kannella

Sweet Janinan miehistö tuo Simpaticoa laituriin

Lopulta kaikki siihen mennessä saapuneet katit olivat siistissä rivissä perät laituriin päin näköalat kohti laiturilla seisovien Vela Latina -pursien riviä. Vuorovesi vaati pientä virittelyä lankongin kanssa, mutta köydet pysyivät asetuksissaan hyvin. Sähköäkin saatiin jo heti seuraavana päivänä, kun palaneet laituripäreet oli vaihdettu. Myös vettä löytyi laiturilla olevan kannen alta. Sen avaaminen paljasti kuhisevan torakkalauman, joka toivotti meidät tervetulleiksi lämpimän etelän ihanuuksiin. Marketista haettiin välittömästi säästöpullo torakkakarkotetta, jota on suihkuteltu päivittäin ahkerasti lankonkiin ja köysiin. Rottia on toistaiseksi nähty vain kuolleina kellumassa satama-altaassa, jonka kulmaan ilmeisesti laskee jonkinlainen katuviemäriverkosto.

kattien riviä Muelle Vela Latinassa

Oli aika ilmoittautua ARCiin, vastaanottaa ohjeistuksia ja lippuja erilaisiin tilaisuuksiin sekä allekirjoittaa kipparin ja varustamon puolesta lukematon määrä sitoumuksia ja vapautuksia sitoumuksista. Päivitettiin myös hankintalistaa ja lähetettiin retkikuntia venetarvikeliikkeisiin sekä El Corte Inglesin tavarataloon. Työlista piteni vielä tässä vaiheessa nopeammin kuin ehdittiin tehdä. Varsinaiset provianttihankinnat tehtäisiin vasta seuraavalla viikolla. Iltaisin oli happy houria ja kokkareita milloi kenenkin kustannuksella.

Ensimmäinen rasti oli ARCin turvatarkastus, joka oli tilattu torstaiksi. Sitä tuli tekemään joviaali Andy, joka aluksi varmisteli, että turvallisuusasiat otettiin veneellämme vielä vakavammin kuin ruokailupuoli. Tosi pitkän listan mukaan tarkistettuina paikat olivatkin kunnossa – pari pikku stiplua tuli kuitenkin: kippari oli unohtanut hankintalistalta vara-VHF-antennin maston menettämisen varalta. Myös pelastusrenkaasta puuttui ajoankkuri. Näistä, sekä Andyn suosittelemasta peräkannen poikki kulkevasta elämänlangasta selvittiin varsin helpoin muutoksin.

Viikko kului uskomattoman nopeasti. Lauantain kunniaksi kävimme pursiseuralla kuittaamassa edellisen illan diskokierroksella hankitun kankkusen katumussaunalla ja söimme veneessä “kevyen” keittoillallisen: alkuun vihersimpukoita, joilla valkosipulia, sitruunavoita, persiljaa, pippuria, suolaa, gran marnieria ja Heimarin tapaan paljon, paljon henkeä. Kukkakaalisosekeitton kanssa keittiömestarimme tarjosi voissa haudutettua kukkakaalia, mascarponevaahtoa herneenitujen kera sekä kevytcroutoneja, jotka on paahdettu kevytmielisesti oliivi- ja kurpitsansiemenöljyssä.

Vielä pari viikkoa sitten yritimme vitsailla sillä, että meri-ilma näyttää kutistavan vöitä. Nyt on paljastumassa karmea totuus: vyöt tosiasiassa pikemminkin venyvät, mutta ovat siitä huolimatta kaiken aikaa tiukalla. Edes lenkki joka toinen aamu ei tunnu auttavan, vaikka onkin muuten kiva tapa nähdä kaupunkia.

Sunnuntaiaamuisella lenkillä kippari näki sillalta hyvin tutunnäköisen peräpeilin Texacon laiturissa. Kaksimastoinen kuunarihan siellä oli, perässä kirkasvärinen Suomen lippu. Purjelaivasäätiön koululaiva Helena oli saapunut yöllä Las Palmasiin. Pari-kolme vuotta sitten kippari ja kipparska seilasivat Helenalla Kapkaupungista St. Helenan kautta Dakariin, Senegaliin. Maailma on pieni.

Kuunari Helena siirtyy ankkuripaikalle Las Palmasissa

Ensin takaisin Lanzarotelle: tuuliennusteiden perusteella päätimme jättää Fuerteventuran väliin ja suunnistaa suoraan Gran Canarian eteläkärkeen. Ensi vietimme kuitenkin vielä yhden yön Lanzaroten eteläkärjessä sijaitsevassa Marina Rubicónissa. Kaikki kymmenen mailia sinne purjehdittiin sivumyötäisessä; matkan aikana ehdittiin pitää MOB (man overboard) -harjoitus, jota edelsi manööverin läpikäynti periaatteellisella tasolla. Harjoituksessa heitettiin pienellä lisäpainolla hidastettu lepuutin täysin purjein ajettaessa yli laidan ja käännyttiin poimimaan se takaisin käyden läpi proseduurin kaikki vaiheet, paitsi että ei sentään oikeasti laukaistu EPIRBiä eikä pudonneen nostamiseen tarkoitettua Jon Buoy – nostojärjestelmää. Lopuksi vielä arvioitiin suorituksen kulku ja työnjaon onnistuminen siinä sekä kerrattiin tärkein asia koko mob- rutiinissa: miten pysyä veneessä kaikissa olosuhteissa eli välttyä joutumasta koko tilanteeseen.

Marina Rubicón on kolme vuotta sitten uusittu, moderni satama kaikin palveluin. Täälläkin vastaanotto oli ystävällinen ja hinnat kohdallaan. Peräti kolme ‘marineroa’ tuli auttamaan kiinnittymisessä vietyään ensin epäluuloisen kipparin vastaanottolaiturista kumiveneellä katsomaan ainoata vapaana olevaa riittävän pitkää ja leveää paikkaa. Reippaassa sivutuulessa pysäköiminen edellytti taas tiukkaa käsijarrukäännöstä, päättäväistä peruuttamista riittävällä vauhdilla, ripeää köysien kiinnittämistä ja rapsakkaa gintonicia peräkannella operaation päätteeksi.

Saharan hiekkaa Marina Rubicónin auringonlaskussa

Rubicónin marinan alue La Playa Blancan kyljessä on keinotekoinen turistikylä niin kuin lähes kaikki muutkin tällä laavasaarella, mutta sellaisena mukavan rauhallisen tuntuinen. Kalliit vaateputiikit rantastripillä viittaavat hinnoittelun yläsegmenttiin. Vesipumpun laakeria oli turha täältäkään etsiä. Puosumme Olli kunnostautui purkamalla ja korjaamalla kaasulieden, jonka liekinvarmistimet olivat yksi kerrallaan sammutelleet polttimia pimeiksi. Liesi olikin kutakuinkin viimeinen ja ainoa venevaruste, jota kippari ei muistanut koskaan joutuneensa yrittämään korjata.

Olli korjaa lieden

Perjantaiaamupäivä valmistauduttiin purjehdukseen Gran Canarialle. Matkaa olisi toistasataa mailia, joten valoisassa päivässä sinne ei ehdittäisi. Päätettiin siis lähteä iltapäivällä ja tähdätä perille seuraavana aamupäivänä. Haasteena oli noin 15 m/s puhaltava sivumyötäinen, joka uhkasi viedä meidät perille keskellä yötä. Toisaalta, jos lähdettäisiin myöhään ja tuuli tyyntyisi heti ulos merelle päästyä, ei ehdittäisi seuraavan päivänkään aikana. Eli siis tyypillinen yritysjohtaja tienhaarassa -tyyppinen päätöstilanne: meniskö vihille vai ostaisko basson?

Alkumatka Lanzaroten ja Fuerteventuran saarten välistä länteen oli reipasta menoa: tuuli puhalteli toistakymmentä metriä sekunnissa koillisesta ja vene kulki 9-10 solmua Raymarinen ennustaessa perilletuloa Puerto Ricoon Gran Canarialla hyvinkin varhain aamuyöllä. Tilanne kuitenkin muuttui taas varsin vaihtelevaksi eli ulompana merellä tuuli hellitti ja merivirtakin puski vastaan. Erilaisia versioita isonpurjeen reiveistä ja keulapurjevaihtoehdoista harjoiteltiin, kunnes tuuli vaimeni ja matkaa tehtiin täysin purjein.

Sweet Janinan purjevarustukseen kuuluu katamaraanien tyyliin tosi suuri läpilatoitettu isopurje, jossa on korkea ns. ahvenselkä sekä keulapuomin kärjestä lähtevä rullareivattava genoa ja kutteriharuksessa samoin rullalla oleva itsejalustava fokka. Etu- ja takareivien erilliset köydet tulevat kaikki maston kautta välikannen alla peräkannella veneen keskiviivalla sijaitsevalle hydrauliselle päävinssille, jonka alla on valaistu kymmenen köysilukon piano. Päävinssillä hoidetaan reivien lisäksi isopurjeen nosto, st-kiskolla olevan kryssifokan jalustus, puomiliikin kiristys sekä dirkki. Minkäänlaista puominalasvedintä tai -kannatinta ei ole, joten puomin korkeus säädetään dirkillä ja isonpurjeen jaluksilla. Isopurje jalustetaan kahdella puomin päästä peräkannen sivuille tulevalla, taljaplokeilla varustetulla köydellä, joita varten on omat käsikäyttöiset vinssit. Keulapurjeiden jaluksia ja reivejä, spinaakkerin jaluksia ja gaijoja sekä kölien nostamista varten on pedestaalien vierellä kolme vinssiä per runko, joista yhteensä neljä on sähkökäyttöisiä. Mastolta käsin hoidetaan vain keulapurjeiden ja myötätuulipurjeiden nostimet.

Katamaraaneille ominainen, korkeasta isopurjeen ahvenselästä johtuva piirre on peräharuksen puuttuminen. Siitä ja isopurjeen suhteellisen suuresta koosta johtuen vahinkojiippiä eli hallitsematonta myötäkäännöstä pitää varoa vieläkin tarkemmin kuin yksirunkoisissa veneissä. Catanassa isonpurjeen jalustus on toteutettu siten, että tuulenpuoleisen jaluksen plokeista toisen voi irroittaa ja viedä suojanpuoleisen parraslistan tuntumassa edempänä kannella olevaan helaan, jolloin se toimii preventterinä.

Hieman ennen puoltayötä kippari havahtui miehistöhytissään maston etupuolella kesken hyvin alkaneen unensa siihen, että vene tuntui kulkevan tosi sutjakkaasti, itse asiassa hetken kuuntelun jälkeen liiankin liukkaasti. Kulkeehan kaksirunkoinen hyvin avotuulella, mutta nyt äänitehosteet keulan puolelta toivat mieleen Tallinnan kantosiipilautan täydessä vauhdissa. Kannella ilmeni, että keulapurje oli rullattu sisään ja puomi laskettu oikeaoppisesti ylös, jotta isopurje päästäisi ylhäältä, mutta vauhtia oli silti liian kanssa, eikä vene enää ollut tasapainoisesti hallussa. Tuuli puhalsi tasaisesti 16 m/s ja kovempia puuskiakin näytti tulevan silloin tällöin. Taas jouduttiin reivaamaan siinä pahimmassa puuskassa, jonka jälkeen tuuli tietysti heti rauhoittui. Loppujen lopuksi Gran Canarian eteläkärki saavutettiin aamun koittaessa, jolloin jo hyytynyt venevauhti ennusti saapumista Puerto Ricoon aamupäivällä.

Reivaaminen tuntuu aluksi tapahtuvan katilla aina joko liian aikaisin tai liian myöhään. “Oikeaa” hetkeä ei ole, koska vene ei kerro mitään uutisia kallistelemalla, kuten yksirunkoinen. Peräsintuntuma kertoo kyllä liiasta paineesta, mutta autopilotilla ajettaessa senkin huomaa vain ruorikulman näytöstä veneen kulkiessa yhtä tasaisesti kuin aiemminkin. Tuulimittarin tuijottaminen alkaa tuntua täysin kahelilta puuhalta puolen tunnin jälkeen. Ns. perstuntuma siihen, milloin purjeet alkavat käydä liian suuriksi, syntyy kyllä vähitellen, mutta on aivan erilainen kuin yksirunkoisella purjehdittaessa.

Rantauduimme Puerto Ricon polttoainejakeluaseman laituriin ja ryhdyimme tankkaamaan dieseliä. Kippari hiihteli satamatoimistoon dokumenttisalkkunsa kanssa siinä uskossa, että kyllä täältäkin yhdeksi yöksi tilaa löytyy. Satamakapteeni aloitti heti ovelta päänpudistelun: ei minkäänlaista mahdollisuutta löytää tilaa helikopterikentän kokoiselle tuplarunkoisellemme. Satama oli yksinkertaisesti täynnä, ja kaikki odotuslaituripaikatkin olivat käytössä.

Puerto Rico mereltä katsottuna

Tankit täytettyinä suunnistimme kohti seuraavaa satamaa, joka olikin sitten ainoa jäljelläoleva vaihtoehto sen jälkeen kun pari pienempää oli tarkistettu puhelimella. Puhelimessa on aina helppo sanoa “ei”, joten jätimme soittamatta ja ajoimme hitaasti samalla herkullista aamiaista nauttien kohti Puerto Mogania. Siellä vastaanotto oli yhtä tyly: satamatoimistosta tuli ulos laiturille kimuli käsivarret kuvaavasti ristissä selittäen, että tilaa löytyisi vasta kuun lopussa. Tulkitsimme ilmiön siten, että ARC-veneiden (Atlantic Rallye Crossing) lisäksi Las Palmasista ARCin tieltä evakkoon ajetut paikalliset veneet tukkivat Gran Canarian muutenkin harvassa olevat suojaiset satamat tyystin aina ARCin starttiin asti.

Laskimme siis ankkurin Puerto Mogánin edustalle noin yhdeksään metriin ja suoritimme tutustumisen satamaan kahdessa osastossa kumiveneellä. Vilkas ja värikäs kala- ja turistisatama, paljon ravintoloita, basaarikatuja ynnä muuta asiaankuuluvaa. Paikallaan oli tarkistaa laitureissa olevat veneet ja viiivähtää toviksi oluttuopin ääreen seuraamaan rantakadun vilskettä.

Seuraavana aamuna puosuvaari Olli vei Tuomaksen rantaan ja taksiin matkalle kohti lentokenttää. Tuomas oli päättänyt piipahtaa välillä viikon verran Suomessa palelemassa – mitä muun miehistön oli vaikeampi käsittää – palatakseen taas Las Palmasissa kehiin. Nostimme ankkurin, puskimme vastatuuleen kohti Gran Canarian kaakkoiskulmaa nauttien samalla aamiaista ja toivoimme tuulen kääntyvän ennusteen mukaisesti kaakkoon.
No ei se tietenkään rannikolla kääntynyt kaakkoon vaan pohjoiseen pitkin rantaa. Kipparin veikkaus oli, että kun leikataan kauemmas rannikosta, tuuli aukeaa ennustettuun suuntaan. Niinhän se tekikin, mutta hyytyi samalla lähes olemattomiin. Eli moottorimarssiksi meni viimeinen siirtopurjehduksen legi kohti Las Vegasia eikun Palmasia.

Iltapäivällä kurvasimme sisään Las Palmasin sataman aallonmurtajien välistä reittipisteemme päällä redillä makaavia tankkereita väistellen sisään marinan altaaseen. Don Pedron kuuluisan Texaco- aseman ponttooni oli varattu, mutta jäimme jonottamaan sen eteen varttitunniksi ja pääsimmekin rantautumaan jakeluasemalle, joka kuitenkin oli kiinni. Sataman viskaali tuli kuitenkin ensimmäisen ginitonicin aikana ilmoittamaan, että meille on paikka Club Vela Latinan katamaraaneille varatussa altaassa, mutta vasta maanantain puolella. Texaco avattaisiin myös vasta aamulla, koska oli sunnuntai, joten siihenhän jäimme tutustumaan satamaan alustavasti.

Viereiseen odotuslaituriin oli kiinnitetty Bavaria 46 Cruiser, josta puuttui masto. Tarkempi silmäys osoitti, että siitä puuttui myös mm. ratti ja takakaiteet sekä puolet peräpeilin reunalistasta. Mitä ilmeisemmin masto oli tullut jokseenkin väkivaltaisesti alas. Myöhemmin hevosmiesten tietotoimisto Marina Officessa kertoi, että masto oli tullut alas samoissa tuulissa, joissa itsekin olimme mukana, eli ei missään varsinaisessa myrskyssä. Keulaharus ei ollut katkennut, kuten kippari epäili, vaan keulaharuksen kiinnityshela oli hajonnut tai repeytynyt irti kannesta, jolloin masto oli kaatunut veneen avotilaan. MIehistö oli onnekkaasti ehtinyt alta pois. Huh huh.

Bavarialle oli käynyt ikävästi, mutta miehistö onneksi selvisi

Hartaiden aperitiivien jälkeen nautimme veneessä Texacon ponttoonilaiturin kyljessä nostalgiaillallisen, joka sisälsi eestiläisiä sieniä (kiitos, Ritu!) kermakastikkeessa, Almerimarin ukrainalaisesta kaupasta ostettua hapankaalia haudutettuna appelsiinin ja aniksen kanssa, jo Mallorcalta mukaan varustettu pieni kinkku, joka turhaan oli siitä lähtien riippunut pentterin kaapinoven kahvassa kuivumassa (eihän tässä kosteudessa mikään kuivu) sekä paistettuja perunoita ja paljon, paljon henkeä. Nam.

Last Change Texaco (Rickie Lee Jonesin piisi tietenkin…)

Veneitä saapui vielä illan hämärtäessä sisään ja pakkautui odotuslaituriin sekä huoltoasemalle pariin kerrokseen. Miehistön sitkeimpienkin sissien jo palattua kaupungin hulinoista viereemme ilmestyi aamuyön pimeydestä iso italialaisvene, jonka köydet kippari kävi kiinnittämässä Sweet Janinan knaapeihin ja sai siitä lämpimät italiankieliset kiitokset. Prego!